1960-luvun lopulle ajoittuva Annika tulee kaupunkiin sijoittuu nuortenromaanin ja aikuisromaanin välimaastoon. Se poikkeaa Aino Räsäsen muusta tuotannosta moninkin tavoin. Yhteiskunnallisessa murroksessa kamppailevien ihmisten kuvaajana romaani muistuttaa monia 1970-luvun vastaavia teoksia, joita esimerkiksi tyttökirjallisuudesta ilmestyi kosolti. Mikäli Annikan tarinaa taas pitää aikuisille tarkoitettuna, ei kirjassa ole kovinkaan paljon yhtäläisyyksiä naistenromaaniin tai viihderomaaniin vaikka rakkaus onkin yksi merkittävä teema.
Annika tulee kaupunkiin -teoksessa voi nähdä kaksi selvää tasoa. Länsirannikon pikkukaupungin eräässä puutalossa "Kympissä" asuu omalaatuisten ihmisten joukko. Kaikki asioistaan huolen pitäviä, rehellisiä kansalaisia, joita kuitenkin yhdistää jommoinenkin henkinen irrallisuus. Tätä kollektiivista seurakuntaa romaanissa edustaa tarkemmin parikymppisen Annikan, viattoman maalaistytön, kohtalo. Vaikka Annikan elämän kuvaaminen saakin eniten sijaa, eivät sivuhenkilöt ole yhtään sen merkityksettömiä.
Keskeiseksi asiaksi kirjassa nousee nuoren naisen kehittyminen. Ideaalista rakkaudesta haaveilevaa maalaistyttö joutuu katkerasti kokemaan sen miehisen rakkauskäsityksen, joka perustuu vain fyysiseen kommunikointiin. Mutta mikäli Annika oppii maisteri Ylimainingilta naisen elämän nurjaa puolta, tarjoaa ajurintyöstään eläköitynyt leskimies Kössi Lamberg tytölle ymmärtäväisen olkapään höystettynä vanhuksen suorastaan hellyttävine korpifilosofioineen.
Annikan elämän kuvaus ei ole vain naiseuden pohdintaa, vaan laajemminkin on kyse arvoista ja niiden muuttumisesta. Romaanin nimenkin mukaisesti maalaisuus ja kaupunkilaisuus sekä niihin liittyvien elämäntapojen vastakohtaisuus on vahvasti läsnä teoksessa. Ja kun puhutaan Puukaupungin säilyttämisestä, lukija saa mietittäväkseen ankaran kysymyksen: tuoko uudenaikaisuus aina vain hyvän tullessaan? Näistä aineksista syntyy kirjallinen teos, jota itse pidän Aino Räsäsen täyteläisimpänä romaanina.
Sääli pientä Annikaa! Se oli viimeisintä, mitä hän halusi kuulla. Mutta se nosti hänet sellaiseen raivoon, että silmissä näkyi tähtiä. Salamannopeasti hän oli vetänyt ohuet vaatteet vyyhdeksi ja ryntäsi miestä kohti. Ja ennenkuin kukaan ehti edes ajatella mitään, oli hän kietonut tämän köydeksi miehen kaulaan ja onnistui tekemään siitä lujan solmun leuan alle. Kun mies sitten yritti tarttua häneen käsiksi, lisäsi se vielä hänen vimmaansa, joten hän lisäksi nyhtäisi pyyhkeen tämän lanteilta ja antoi potkun paljaille pakaroille niin voimaperäisesti että tämä tuuskahti naista vasten ja olisi ilman tätä kaatunut.
Nyt hän itsekin tajusi raivonneensa tarpeeksi ja sänttäsi ovelle ja ulos. Peräänsä hän kuuli naisen nauravan makeasti.
Se siitä, tyttö sanoi itsekseen ja lähti mittaamaan katua Puukaupungin suunaan.
Mutta ennen kuin tämän paikan tutut näkymät ja tutut tuoksut tapasivat hänen aistinsa, oli hän muuttanut mielensä ja suunnannut askeleensa kohti merenlahtea. Ajatuksena oli kulkea minne vain, kunhan vain pois ihmisen ilmoilta. Sillä mikään mahti maailmassa ei saisi häntä näiltä seisomilta palaamaan Kymppiin.
Annika kiihdytti askeleitaan ylös ratapenkan suojaan ja siitä polveilevaa polkua pitkin kohti lahden pohjukkaa, josta tiesi alkavan leveän tien tehtaalle. Senkin hän ylittäisi, kulkisi oikopolkua kallioille tehtaan takamaastoon.
Kävelystään huolimatta Annikaa värisytti. Vaikka eihän hänen pitäisi pystyä tuntemaan mitään. Sielu oli yhtä turta kuin ruumiskin, joka kuitenkin mekaanisesti kuljetti häntä eteenpäin. Pienet ajatuksen sirpaleet tuntuivat oudon vierailta, aivan kuin ne olisivat lähteneet jonkun toisen tytön aivoista eivätkä siis pystyneet koskettamaan häntä. Ja kun hän sitten alkoi tuntea ne omikseen, teki jokainen tajuntaan tunkeutuva ajatus äärettömän kipeää. Jotain sentapaista oli Jorkka kerran sanonut krapulastaan ja Riittaliisalla oli tapana ilmaista oma surkeutensa huudahtamalla, että hän ei voi eikä uskalla ajatella, sillä sieluun koskee.
Ja nyt koski Annikan sieluun, ja hänen oli tämä jomotus otettava vastaan. Tämä krapula ei menisi päivällä eikä kahdella, se saattoi kestää koko elämän iän. Niin ... jos yleensä yrittäisi ajatella elämää ... Elämän iän voisi katkaista vaikka kuinka lyhyeksi.
Hän oli saapunut kallioille ja edessä oli meri ja meressä vettä.
Ajatus oli huimaava. Eikä se tuntunut edes epätoivoiselta, ainoalta ratkaisulta, vaan se vapautti hänet ajattelemaan. Olihan edes yksi tie ulos, tosin outo ja tavaton, mutta näin ajatuksena suloinen. Kuin lapsena äidin syli ...
Äiti! Annika istuutui kalliopaaden varjoon suojaan tuulelta. Äiti ... Jos äiti olisi saanut elää, niin olisikohan hän nyt tässä ja näin toivottoman onneton, olisivatko asiat lähteneet rullaamaan alun perin toisin ...?
Ei, äitiä ei saanut ajatella, sanoi se Annika hänessä, joka veti elämään päin. Vesi oli ruvennut kimaltelemaan illan auringossa kutsuvasti heti kun ajatus etsiytyi kuolleeseen äitiin. Ja välttääkseen tuon sairasta mieltä kiehtovan kutsun oli ajateltava jotain muuta, mitä tahansa tavallista tai käytännöllistä.
Tulevia päiviäkö! Annika voihkaisi peittäen kasvonsa sinertäviin käsiinsä. Kympin asukkaita kai ensi sijaisesti. Mitenkä hän käyttäytyisi? Mitä selittäisi tai oliko viisainta yrittää salata kaikki? Tai ensiksi hänen oli selvitettävä itselleen, mitä yleensä oli tapahtunut ja oliko mitään kerrottavaa.
Se että typerää maalaistyttöä oli jymäytetty pahan kerran, näkyi tosin sanoittakin jo etäältä. Hän oli aina ollut kehno näyttelijä ja oli useimmiten turvautunut silkkaan totuuteen. Mutta tässä asiassa hän ei yksinkertaisesti voinut sitä pitää kilpenään, silloin hänet pilkattaisiin ulos koko kaupungista.
Äs, tämä on kuin nahanluontia, tyttö ajatteli takoen nyrkeillään kallioon. Näinköhän tuntuu äyriäisestä, kun sen pitää kypriskellä kolossaan ja jos se sieltä uskaltaa, voi joku hyvä lähimmäinen syödä siltä, suojattomalta jalan. Minä en ajattele mitään, en voi, en voi, en voi ... Mutta hän ajatteli sittenkin.
Oliko häntä oikeastaan jymäytetty tai petetty johonkin suurmaailman tyyliin? Ihmiset kai elivät niin, heillä oli omat tasonsa rakkaudessa, seksissä, yleensä kaikessa. Heillä oli moraalissakin omat norminsa. Eikä sitä seikkaa muuttanut toiseksi se, että joku korkeissa ihanteissaan liitelevä kokematon tytönkaheli pakkautui erään mieshenkilön taitavaan syliin. Niin, hän oli todella pakkautunut, Annika ajatteli itsepintaisesti, vaikka se satutti kipeästi. Nyt hän tajusi, miksi mies ei ollut koskaan sanallakaan maininnut rakkaudesta, kun hän sen sijaan sitä oli toistanut toistamistaan. Tyttö oli ollut niin helppo saalis, ettei hänen ollut edes tarvinnut käyttää sitä sanaa. Haalistunut, kulunut, inflaation kärsinyt olematon sana ja käsite. Ja mitä se tytölle olisikaan ollut : taivas ja autuus! Voi perkeleen, perkele sentään!
(s. 166-168)