Aino Räsänen syntyi Satakunnassa, Nakkilassa 23.10.1910 perheensä neljänneksi lapseksi. Isä Olavi Heikkinen on ankaran uskonnollinen, sillä hän oli ammatiltaan matkasaarnaaja ja työnsä vuoksi paljon poissa kotoa. Perheen äiti Eeva-Stiina oli luonteeltaan iloisempi ja sen ajan kansannaisten tapaan monin tavoin kätevä käsistään. Sekä Ainon äiti että isä olivat molemmat juuriltaan savolaisia ja sen vuoksi perhe asui Ainon varhaislapsuudessa muutaman vuoden Varpaisjärvellä.
Savolaiseksi myös Aino on aina itsensä tuntenut vaikka on elämässään asunut monilla eri paikkakunnilla. Kirjailijan lapsuus oli siinä mielessä rikkonainen, että Varpaisjärven jälkeen perhe muutti takaisin Satakuntaan ja siellä sitten usein paikasta toiseen pysytellen kuitenkin Länsi-Suomessa. Juuri länsirannikolla Aino tutustui kartanokulttuuriinkin, kun Raumalla Heikkiset asuivat kartanon pihapiirissä. Tiheät muutot tekivät Ainosta sisaruksista huolimatta hieman yksinäiseksi ja hän kompensoi asiaa lukemalla. Se olikin vaivatonta, sillä Aino-tyttö oppi tuon tärkeän taidon nelivuotiaana.
Pian Aino ilahdutti sisaruksiaan ja koulutovereitaan houkuttelemalla nämä metsään ja lukemalla itse sepittämiään satuja. Apuna hänellä oli vilkkaan mielikuvituksen lisäksi tietoa kirjoista sillä Aino luki kaikkea mahdollista lastenkirjoista tieteiskirjoihin. Jo tuolloin hän oli mielessään ajatellut tulevansa isona jopa kirjailijaksi. Myös nuorena Aino luki paljon. Muun muassa Dickensiä, Scottia ja Brontea. Kotimaisesta runoudesta hän oli mieltynyt Leinoon, Onervaan, Kailakseen, Sarkiaan ja Harmajaan.
Aikuistuttuaan Aino lähti opiskelemaan opettajaksi. Kansakoulunopettajaksi Aino valmistui Jyväskylän seminaarista vuonna 1931. Hänen ensimmäiset työpaikkansa oli sijaisuudet Rautavaaralla, Tervossa ja Kuopiossa. Vuonna 1934 Aino sai ensimmäisen vakituisen opettajanpaikkansa Maaningan Käärmelahdessa. Siellä hän pian tutustui hurmurimies Toivo Räsäseen, jonka suku oli paikalla asunut jo satoja vuosia. Ei aikaakaan kun Topikin ihastui Ainoon ja he solmivat silminnähden onnellisen avioliiton, joka kesti aina Topin kuolemaan asti vuoteen 1992. Ainon ihailu Topia kohtaan korostuu lehtihaastattelusta toiseen. Topi oli "hänen itkuvirtensä" eli äärettömän hieno ihminen, kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen - perin juurin herrasmies.
Avioliiton alkuaika oli raskas, sillä pian Topi sairastui keuhkotautiin ja Ainon taakkana olivat ankara anoppi ja kälyt, jotka eivät tahtoneet hyväksyä nuorta emäntää taloon. Pian syntyi perheeseen kolme lasta, Kyllikki, Antero ja Heikki. Sitten tulikin sota. Ainolla ei ollut helppoa, sillä hänellä oli vielä opettajantoimensa hoidettavana. Tavallaan terapiakseen hän ryhtyi kirjoittamaan kirjaansa Soita minulle, Helena! Sen ilmestyttyä vuonna 1945 Aino jätti työnsä opettajana.
Ensimmäiset kritiikit olivat myönteisiä, sillä niissä sanottiin, että "Suomi on saanut lahjakkaan kirjailijan" mutta sitä myöten kun kirjojen suosio kasvoi, alkoi Ainon mukaan tulla "tuulta munille". Menestystä alkoi tulla jossakin vaiheessa myös rahallisesti, sillä Aino oli Kariston ensimmäinen kuukausipalkkainen kirjailija. Varsinkin alkuun kriitikkojen harrastama murskaus haavoitti ja Aino jopa sairasteli. Sittemmin hän sai kunniaakin, kun vuonna 1968 Kuopion Taiteilijaseura myönsi Ainolle Minna-patsaansa. Aino on saanut myös Savon Sanomien toimituksen Savonmuan Hilima -arvonimen sekä nimetty Maaningan Kunniahuiloojaksi erityisesti työstään paikallisen harrastajateatterin hyväksi. Aino toimi myös kuopiolaisen Savo-lehden pakinoitsijana.
Ainon mukaan hänen kirjoissaan on rakkautta mutta ei seksiä. Reipasotteiseen tapaansa hän eräässä haastattelussa tokaiseekin: "Kyllä teitä haastattelijoita on jos minkälaisia höppänöitä. Yksi radion vihreäpeppunen tuli tänne kyselemään mitä mieltä olen seksistä henkilökohtaisesti ja avioliitosta vielä erikseen. Sanoin että haistakoon huilut. Kun on vuosikymmeniä ollut aviossa, niin kyllä tään seksinkin jo tietää."
Vaikka Aino erityisesti aikaa myöten hyväksyi itse olevansa viihdekirjailija ja lakkasi haaveilevansa Sen Oikean Kirjan kirjoittamisesta, ei hän kuitenkaan koskaan uskaltanut liittyä esim. Kirjailijaliittoon, koska "Se on semmoinen parempien kirjailijoiden paikka." Osittain samasta syystä Aino ei juurikaan seurustellut kollegojensa kanssa lukuun ottamatta sellaisia pohjoissavolaisia kirjailijoita kuin Martti Merenmaa ja Olavi Siippainen. Myös Hilja Valtosen kanssa hän ystävystyi.
Kuitenkin lehtihaastattelussa vuonna 1970 Aino kertoo kirjoittavansa niin sanottua hyvää kirjaansa ja kirjailija kehottaa toimittajaa ehdottomasti muistamaan merkitä ylös ilmaisun niin sanottu. Kysymyksessä on romaani Annika tulee kaupunkiin. Siinä on Ainon mielestä sosiaalista tuohtua enemmän kuin rakkautta. Kirja kertoo hänen mukaansa ihmisistä, jotka yhtäkkiä lähtivät lehmäntissistä teatteriin.
Vanhemmiten Aino ja Topi luopuivat Iikkalan puhdastyylisestä maalaistalosta poikansa hyväksi ja rakensivat pienen valkotiilisen omakotitalon - Pettäisen - pihapiiriin. Suhteestaan asuinpaikkaansa Aino on todennut henkisesti olevansa yhtä lailla kaupunkilainen kuin maalainenkin, vaikka viihtyikin erinomaisesti Maaningalla. Sinne hänet vanhemmiten sitoivat myös monet sairaudet - useissa haastatteluissa Aino mainitsee herkän vatsansa - mikä rajoitti hänen elämäänsä ja mitä vanhemmaksi Aino tuli, sitä harvemmin hän matkusti minnekään. Sen sijaan Räsästen koti oli aina avoin vieraille ja heitä riitti. Emäntä piti seuraa ja isäntä hoiti tarjoilun pannen pöytään leivonnaisia, joista Aino oli erityisen kuulu.
Sen sijaan Pettäinen tarjosi Ainolle monenlaisia virikkeitä, hän käveli paljon ja liikkui muutoinkin mielellään luonnossa, oli intohimoinen sienestäjä ja päivittäin koki verkot Topinsa kanssa. Päiväsaikaan, varsinkin kesäisin, Aino kirjoitti. Iltaisin aina kello kahteen saakka yöllä hän luki, erityisesti tietokirjallisuutta ja lehtiä, mutta ei koskaan viihdekirjallisuutta. Nykyrunoilijoista Ainolle oli läheisin Aila Meriluoto.
Vanhuuden yksi suurista projekteista oli elämäkerran sanelu. Aino oli ujo eikä koskaan tohtinut itse kirjoittaa elämäkertaansa, vaikka Karisto sitä jo 1960-luvulla häneltä pyysi. Sen sijaan toimeen tarjoutui hänen Ainon kummipoika, maaninkalainen lehtori Juhani Airaksinen, joka ryhtyi hankkeeseen vuonna 1982. Prosessi kesti 13 vuotta ja kirja valmistui pian Ainon kuoleman jälkeen. Aino kuoli melkein 85-vuotiaana 14.9.1995.