Evastiina on kertomus sivullisuuden ja toiseuden ongelmasta ja siitä, miten pieni ahdas kyläyhteisö suhtautuu originelliin jäseneensä, joka ei toisten kanssaihmisten tavoin ole "jähmettynyt yleisiin ajatusratoihin ja kuolleisiin käsitteihin", kuten Aino Räsäsen kollega Olavi Siippainen asian ilmaisee. Teos kuuluu kirjoittajansa parhaimpiin tuotoksiin, sillä Evastiinan mielenmaisema tarjoillaan lukijalle varsin vakuuttavalla tavalla.
Kirjan päähenkilö on keski-ikää lähestyvä naishenkilö, joka viettää vaatimatonta elämää pienessä huonokuntoiseksi käyneessä mökissään. Alun perin hän on ison talon, Kuuspankon, tytär ja jo useammat suvun polvet ovat paikkaa asustaneet. Evastiinan äiti oli ankara mutta sen sijaan isä lämmin. Isä oli myös iloluontoinen ja piti tapanaan joittenkin toisten isäntämiesten keralla istua viinaputelin äärellä enemmän kuin sopivaksi piti katsottaman.
Joinakin tuollaisina riemukkaina hetkinä, jolloin saadaan elämää suurempia inspiraatioita, myös Evastiinan isä kuvitteli tekevänsä hyvänkin työn takaamalla ystäviensä ja tuttaviensa lainoja. Tästä oli kuitenkin perheen kannalta se ikävä seuraus, että Kuuspankon talo joutui pakkohuutokauppaan ja pian kuolivat molemmat vanhemmatkin. Evastiinan herkälle mielenlaadulle tämä kaikki oli liikaa ja hän joutui "parantolaan".
Evastiina kuitenkin selviytyy, mutta suurin osa kyläläisistä pitää häntä hulluna. Ulkonäkökin on erikoinen, joten "mustalaisvelho" tai noita hän vähintäänkin on. Ystäviä on vain muutamia ja heistä tärkeimpiä naapurin metsuripoikamies Kosti sekä kylän nuori opettajapariskunta. Myös kansalaisopiston veistonopettaja Esa Ristolan kanssa Evastiina ystävystyy. Se onkin hänelle henkisesti tärkeää, sillä Evastiinalla on salainen harrastus: pienten inhimillisten hahmojen veistely.
Muitten kyläläisten mielestä Evastiina on kaikin puolin omituinen, hän tanssii itsekseen mökissään ja vieläpä harrastaa kirjoittamista. Mikä taiteilija hän oikein kuvittelee olevansa? Tämä käsitys tietysti tukee ajatusta asianomaisen hulluudesta, sillä taiteilija on nero ja näiden ahtaasti ajattelevien ihmisten mielestä myös hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Mutta ennen muuta: Evastiina on mielipiteiltään rohkea eikä kaihda niitä tuoda julki. Ennen muuta hän vastustaa auktoriteetteja. Tämä kuvataan mainiosti keskustelussa, mikä käydään Evastiinan ja kirkkoherran välillä.
- Oliko minun saarnassani jotain nauramisen aihetta?
- Ei ollut, ei. Kaikkihan istuivat haudanvakavina. Rouva hymyili ja katsoi vetoavasti Eeva - Stiinaan. - Eeva - Stiina kertoo nyt vain reilusti ja luottamuksella, kun kirkkoherra sitä tahtoo.
- No, saatanhan tuon kertoakin. Katsokaas, kun aikani saarnaa kuunneltuani rupesi nousemaan omia ajatuksiakin sekaan. Sellaisia maallisia.
- Tietenkin, maallisia! pappi nyökkäsi suopeasti.
- Niin, niin. Ja niitä hätistääkseni keksin semmoisen jutun, että mitäs, jos minä saisin seisoa tuon papin sijasta tuolla korkealla pöntössä ja sieltä paukutella seurakunnan niskaan omatekoisia ajatuksia Isäjumalasta ja ihmisistä ja kaikesta sellaisesta.
- Varjelkoon! huokasi rouva.
- Kyllä se varjeleekin, Evastiina sanoi. - Ei ne tällaista sinne kuunaan päästä. Mutta uskokaa pois, minun saarnaani olisi kuunneltu! Pahaksi onneksi tulin yhdessä, tosin vähän älyvapaassa kohdassa niin mehevään paikkaan, että pääsi tuo pieni naurunpyrskähdys. Siinä koko juttu.
Kirkkoherra ähki vaivautuneena, mutta sitten levisi kasvoille leppeä ilme, silittäen niiltä uhkaavat rypyt. - Älyvapaassa kohdassa, hän naurahti, - todellakin. Sinä itse olet yhtä älyvapaata kohtaa, Eeva - Stiina parka! Ellei niin olisi, tuomitsisin selityksesi mitä ankarammin. Odotin jonkinlaista anteeksipyyntöä.
- Kirkkoherra, Evastiina kasvoi ryhdissään parilla sentillä. - Ensinnäkään en tunne itseäni älyvapaaksi, pitäkööt ihmiset miten hulluna hyvänsä. Ja oliko väärin kertoa vain totuus, sen kai pitäisi käydä anteeksipyynnöstäkin, jos sitä tarvitaan. Mutta Eeva - Stiina ..! Minun velvoll -
- Ja hiiteen velvollisuudet! Ihmisiä tässä ollaan, niin te kuin minäkin. Evastiinan silmät salamoivat ja hän lisäsi kuin itsekseen: - Onneksi Jumalalla on huumorintajua.
- Nyt tulivat rypyt kirkkoherran otsalla enemmän kuin näkyviin, näytti kuin niitten uria pitkin ja poikin tuomion elosalamat.
Rouva laski kätensä miehensä olkapäälle. - Älä anna itsesi kiivastua, sydämesi . . !
- Eeva - Stiina tässä näyttää kiivastuvan, vaikka minulla kai siihen syytä olisi. Etkö sinä pieni ihmisparka osaa yhtään nöyrtyä?
- Mutta minähän olen nöyrä, en vain tässä katso tarpeelliseksi nöyrtyä enkä nöyristellä.
- Kyllä sinä olet ihan mieltä vailla, pappi ähkäisi toivottomana. - Totisesti tuomitsisin käytöksesi, jos et sitä todella olisi.
Rouva sanoi hymyillen: - Petteri hyvä, ehkä otat koko jutun liian raskaasti. Ehkei Eeva - Stiina tarkoittanut pientä naurunpyrähdystä kenenkään kuuluville
- Niin oikein, rouva kirkkoherra, Evastiina piti yhtäkkiä rouvasta ja halusi nimittää kunnioittavasti. - Minähän sanoin, jotta muutin sen heti yskäksi.
Samassa hän nosti hilpeät kasvonsa ylös kirkkoherraan. -Hei kuulkaas, muistatte varmaan samantapaisen tapauksen kuin tämä minun. Ettepäs silloin kiivailleet ettekä tuominneet. Olitte jopa panneet leikiksi koko jutun.
- Niin. minkä jutun?
- Kyllä te muistatte, kun Massilan isäntä nukahti kirkonpenkkiin ja sen takapuoli paukahti niin, että mummo ympärillä lentelivät.
Kirkkoherran leukapieliä nyki, mutta hän sanoi isällisen kiltisti: - Ei Massilan isännällä ollut suinkaan tarkoitus häiritä. Se oli tahatonta, se ... mitä tapahtui.
- Se kuorsaakin.
- No, ei pidä nyt takertua. Hm, kirkkovaltuuston jäsen ja muutenkin.
- Joo, että eroa on, tarkoitan Evastiinan ja Massilan välillä.
- Ei, vaan tapausten. Tahdoton ja tahallinen, siinä on ero. Mutta tuskin Eeva - Stiina tällaista eroa ymmärtää.
- Mistä te päättelette, että minun nauruni oli tahallista? Se tuli vain, niin kuin tuli Massilaltakin.
- Eeva - Stiina näköjään haluaa viimeisen sanan kuten aina, niin että lähdetään, Siiri!
(s. 25-28)