Romaanin päähenkilöksi kohoaa kirjan nimenkin mukaisesti Mario Uttin argentiinalainen tytär Rina, joka herättää ihmetystä pienessä kauppalassa. 2000-luvun monikulttuurisuuteen tottuneessa lukijassa koko teoksen ihmissuhdeasetelma voi herättää hämmennystä. On kuitenkin syytä muistaa, että vielä 1950-luvun Suomessa ulkomaan elävä - kuten vierasmaalaisia tavattiin yleisesti tuolloin kutsua - oli verraten harvinainen näky.
Helena ja etelän tyttö -romaanissa mielenkiintoiseksi pohdinnan aiheeksi nouseekin juuri romaanin henkilöiden käsitys ulkomaalaisista ja nimenomaan naispuolisista sellaisista. Jo aiemmissa Helena-kirjoissa esiintyy italialaissyntyinen (tosin suomalaiset juuret omaava) Mario Utti, joka on saanut taiteilijanoppinsa Pariisissa. Hänessä muukalaisuus näyttäytyy eksoottisena erakkoutena vastakohtanaan ranskalainen herrasmiesmäisyys. Tosin molempien piirteiden voidaan katsoa kuuluvan enemmän Uttin taiteilijapersoonallisuuteen - tai pikemminkin hänessä ruumiillistuvaan käsitykseen taiteilijan omituisuudesta - kuin hänen ulkomaalaistaustaansa.
Rina Uttin kohdalla tilanne on kuitenkin toinen. Hän on - siis italialais-suomalaisen - isänsä ja argentiinalaisen tanssijataräitinsä lyhyeksi jääneen avioliiton seuraus. Etelämaalaisen syntyperänsä vuoksi Rinaa pidetään erityisen eksoottisena. Samantapainen luomus on muuten Rauha S. Virtasen Selja -sarjan Margarita. Tuohon eksoottisuuteen kuuluu ailahtelevainen luonne ja naisellinen suloisuus. Päivi Junkkerin silmin Rina Uttia katsotaan seuraavasti:
Joka tapauksessa Rina oli pieni persoonallisuus. Hänestä ei saanut selville, oliko hänessä enemmän viatonta lasta vai tietoista naista.
(s. 32-33)
Tuo viattoman lapsen ja tietoisen naisen ristiriitaisuus, eräänlainen lapsinaiseus, on omiaan kärpäspaperin tavoin houkuttamaan miehiä puoleensa. Tähän paulaan lankeavat niin naineet miehet kartanonisäntä Arttu Junkkeri kuin maisteri Martti Osmolakin, jotka innokkaasti flirttailevat Rinan kanssa. Hämmentynein tämän tumman ja tulisen tytön edessä on kuitenkin eläinlääkäri Klaus Someri, jonka mahdollista suhdetta Rina Uttiin tohtorin taloudenhoitaja mielessään seuraavassa arvuuttelee. Samalla kuvaus valottaa myös laajemmin romaanin aikakauden arvomaailmaa.
Tuikeaotteinen naisihminen haravoi topakasti nurmikkoa eläinlääkäri Somerin talon ympärillä. Lehtiharava pyyhkäisi tarpeettomastikin samaa kohtaa silloin, kun sen käyttäjän huomio oli jaettava kahtaalle.
Siellä se istui rappusilla, tyttö, joka oli tiedustellut tohtori Someria. Koira, tuollainen pystykorva pikinokka oli hänen mukanaan talutushihnassa. Tohtorin saapumisesta ei ollut varmaa tietoa, mutta tyttö oli sanonut odottavansa. Oli hänellä kuulemma aikaa siihen. - Ja varmasti sitä tuollaisella olikin! päätteli nainen. Aikaa. Herraslapsella. Ja vaikka mitä! Niin oli tukkakin värjätty mustaksi, jotta loisti kuin pyykkipadan pohja punaisin säkenin. Tai lie vaikka luonnonmustakin, kun nuo silmätkin... Olivat kuin lähteen syöverit! Tuollaisiin jos mies katsoi, niin menoa oli! Ei siinä enää muu auttanut. Mutta ei tämä Someri... ei tohtori ollut sitä lajia. Tohtori oli kova mies, vaan mene tiedä tuollaisista. Olihan niitä sellaisia noitanaisia. Nainen muisti elokuvissa nähneensä sellaisen, ja oli se ollutkin vähän tuohon näköön. Taisi olla peräti espanjalainen, se tyttö, muisteli nainen näkemäänsä elokuvaa. - Osasi se leikutella, herrajestas, että osasi! Saattoi se osata tuokin tuolla. Ja ulkolainen se varmaan oli tuokin, sehän puhuikin kummasti venyttäen sanoja.
(s. 182)