Helena kuuntelee on parisuhderomaani. Teoksessa valotetaan ennen muuta kahden nuorehkon avioparin, Junkkerin kartanon isäntäparin Taina ja Arttu Junkkerin, Hirsiniemen vanhan huvilan Päivi (kirjakauppias) ja Martti (oppikoulun lehtori) Osmolan avioliittoja.Tarkkailijan osa on usein Helena Junkkerin, joka ikänsä ja omien rakkaussuhteidensa tuomalla kokemuksella pohtii naisen ja miehen välisen rakkauden problematiikkaa:
Tyttärestään Helena pani merkille, jotta todellakin hän piti yllä ääntä talossa. Päivissä oli jotain levotonta, hän ikään kuin tekemällä teki hälinää ympärilleen. - Paetakseen jotain vai peittääkseen jotain ...? Helena mietti. Ja jälleen hän vertasi Päiviä Arttuun. Eivätkö he missään olosuhteissa pystyneet olemaan onnellisia ja tasapainoisia? Heillä oli kaikki hyvin, maailman silmissä liiankin hyvin, ja sittenkin...?
(s. 37)
Molemmat Junkkerin lapset ovat valinneet itselleen tasaista laatua olevat puolisot. Helena Junkkerin poika Arttu on avioliitossa Raitalon hämäläiskartanon tyttären Tainan kanssa. Avioliitto on onnellinen, mutta vaikeuksiltakaan ei säästytä:
Helena ajatteli mielessään kysyä, oliko ehkä joku kolmaskin ollut hankala, mutta ei uskaltanut. Ja tiesihän sen utelemattamakin, että avioliitto sellaisen miehen kanssa kuin Arttu Junkkeri ei ollut ihan talosilla leikkimistä. Mutta tämän seikan hänen miniänsä piti taatusti yksityisasianaan.
(s. 15)
Seuraava aamuinen ajatustenvaihto Tainan ja Artun välillä kuvaa paitsi heidän luonteidensa erilaisuutta myös tänäkin päivänä varsin tuttuja parisuhteen kuvioita - verbaalisesti taidokas nainen / puhumaton mies tai realistinen, käytännöllinen nainen / tuulella käypä mies.
Olen laiska luonnoltani. Sinäpähän sen tiedät. Muistapa, miten kerran tähän taloon tuli joku tytönhattara, ja eikös tämä peijakas ajanut isännän pellolle töitä paiskimaan noin vain. Muistatko?
- Sen tytön nimi oli Taina Raitalo. Mutta ei puhuta mitään siitä tytönhattarasta. En ole tullut Junkkeriin komentoa pitämään...
- Et, et, kultaseni. Muistaakseni yulit jonkinlaiseksi lapsenlikaksi. Mutta kumma juttu tuo - tuo...
- Mikä tuo? Taina keskeytti harjanvetonsa.
- ... tuo, että komentelit silti vaan.
Taina naurahti jatkaen silti työtään. - Sellaiseksi oppii laiskan miehen kelkassa.
- Vaimo! Arttu käännähti kiivaasti.
Taina väistihe vaistomaisesti. - Pysy vain aloillasi, mies! Otan sanani takaisin. Kun tarkemmin ajattelen, et sinä laiska ole, vaan ... odotas, vaan mukavuudenhaluinen. Otat asiat hieman noin puolihuolimattomasti, rennosti, koska sinusta niin on helpoin ja mukavin tapa päästä niistä.
- Tuo kuulostaa varteenotettavalta, Arttu lausahti siirtyen äskeiseen asentoonsa. - Viitsitkö ojentaa piippuni!
- Vuoteeseen, kuulinko oikein!
- Kyllä, siis piippu vuoteeseen! Kiitos. Sanoit jotta valitsen helpoimman tavan pelkästä mukavuudesta ... Olin koulussa jotenkin keskinkertainen oppilas... hmh, no niin, olin, koska se oli helpointa, ja nyt hoidan atloani ehkä vähän puolihuolimattomasti, kuten sanoit - koska se on helpointa, samoin otan elämäni rennosti - samasta syystä. Eikö se olekin jo mukavauudenhalua! Nyt kuulit, miten oikeassa olit, Taina kulta.
- En tarkoittanut pahaa, Arttu ... Ja unohdin jälleen sinun olevan sellaisen ...
- Sellaisen ...?
- ... sieluun satutetun. Älä nyt vain tähän sanaani takerru jälleen! Olemmehan sopineet, jotta yritämme karttaa aiheita, jotka ... Voi Arttu, me aina tai sinä aina päädyt samaan ... Eikö se milloinkaan sinusta irtoa, se kaikki entinen.
- Invaliidi mikä invaliidi. Ja meitä on paljon.
Taina oli pukeutunut aamutakkiinsa. Hän istuutui nyt miehensä vuoteen laidalle. Arttu laski kätensä hänen kädelleen. Hän sanoi:
- Mutta enkö vain olekin edistynyt. Enhän enää puhu siitä jokaiselle kuuntelevalle ja joka ryypyn jälkeen. Olen oppinut kätkeytymään. Ja tämä siksi, että on yksi, joka jaksaa kuunnella. Kiitos sinulle, uhriparka. Kohta opin vaikenemaan kokonaankin, ja sehän on jo osa voittoa.
- En oikein uskoisi niin, Taina aloitti epäröiden - katsos, sellainen vamma sitten muulla tavoin ilmoittaa itsestään. Tulee patoutumista ja ...
- Ja minussa pääsee piru irti. Sitäkö pelkäät?
- En pelkää. Olenhan noita jo nähnyt, niitä - irtioloja.
Arttu kimmahti istumaan. - Taina, ajattelin sanoa, että olet vaimoksi loistoyksilö, mutta enpä tiedä liekö se aiheellista ja onko siinä edes perääkään. Kuulehan, mitenkä pitkälle sinä yleensä jaksat ymmärtää tämänlaatuista aviomiestä?
Taina ei heti vastannut. Hän nousi hitaasti ojentaen vartalon koko soreuteensa. Siinä hän seisoi. Raitalon kartanon tytär ja Junkkerin nuori emäntä, katse tulkitsemattomana ja kuin poissaolevana. Artusta tuntui sänky olevan kovin liki lattiaa ja hän itse mukana yhtä lituskainen. Tuota Tainaa hän ei vielä tuntenut ja ehkä siksi myös pikkuisen arasteli. Kuitenkin hän uskaltautui rykäisemään läsnäolonsa merkiksi.
(s. 53-55)