Helena Junkkeri on kuollut. Mikään ei ole enää entisellään. Kartanoon on rakennettu uusi pirtti vanhan keittiön tilalle ja talon vanhat työntekijätkin ovat vaihtuneet. Kaiken kukkuraksi talon ladylike Taina-emäntä on sairastunut nivelreumaan ja joutuu hoidattamaan tautiaan ihan Marokon ilmanalassa asti. Sen sijaan Arttu-isäntä potee pahaa alavireisyyttä ja saamattomuutta tomeran ja osaavan rouvansa ollessa pois kotoa. Elämäniloakin löytyy: uusi sukupolvi - yläluokkalaiset Jari-Matti ja Karoliina - ovat hyvää vauhtia kasvamassa ja molemmissa heissä on näkyvissä junkkerilaisten vahvoja piirteitä.
Tämänkin romaanin tapahtumia katsellaan ennen muuta Irmeli Alasen näkökulmasta. Hän on tullut väliaikaiseksi emännäksi enonsa kartanoon, sillä isä - Eero on löytänyt itselleen uuden työteliään puolison, Sonjan. Irmelille arkinen aherrus Junkkerissa tuo lohdutusta myös oman henkilökohtaisen elämän haavoihin, sillä hänen kihlauksensa erakkobiologin Pärre Kuusannon kanssa on purkautunut. Jo toisen epäonnistuneen vakavan rakkaussuhteen päätyttyä Irmeli päättää pysyä vakaasti vanhapiikana, mutta kuvioon saapuu eräs herra, jolla on aikeita Irmelin suhteen...
Junkkeri ja Rannanpiha ovat aina liittyneet kiinteästi yhteen. Rannanpihassakin on tapahtunut muutoksia. Helena Junkkerin serkun poika on myynyt omistamansa Rannanpihan ja uudeksi isännäksi saapuu erikoislaatuinen aikaansa edelläkävijä, biodynaamisesta viljelystä innostunut ekonomi Markus Jörkki leikki-ikäisen Aapeli-poikansa kanssa. Yksinäisenä lapsena Aapeli kiintyy kovasti Junkkerin väkeen ja eritoten Irmeliin.
Synkistä elämänkäänteistä huolimatta Helenan askeleissa -romaaniin mahtuu myös leikkisyyttä ja huumoria. Näin vaikkapa juhannusyön kohtauksessa järvellä, missä Rannanpihan originelli suojatti Viki Lempee tipahtaa suoraan Irmelin syliin. Lukijaa huvittaa, mutta Irmelille kysymys on myöskin laajemmasta, naiseuden identiteetistä:
Juuri kun Irmeli aikoi siirtyä perätuhdolta airoihin, törmäsi jollan kokka niin rajusti hänen veneeseensä jotta vähältä piti ettei tyttö tuiskahtanut suin päin veteen.
- Kuka hullu ... !
- Kukas muu kuin minä, virnisti Viki Lempee autuaan näköisenä tempauksestaan. - Eikös Aapeli kertonut että lupasin noutaa sinut Rannanpihaan.
- Näethän että olen vesillä enkä siis aikeissakaan lähteä kylään. Ole kiltti ja ota näppisi irti veneen reunasta!
- Enpäs otakaan vaan hyppään sinulle soutajaksi suuntana Rannanpiha.
- Oletko mieletön! Minne jollakin jäisi.
- Otetaan perään. Viki kohottautui istuimeltaan.
- Varo! Mies tuollaisessa hutikassa ja lähtee vesille. Istu, kuulitko torvi, istu!
Kävi kuten tuollaisessa käy. Humpsaus vain ja Viki Lempee rimpuili vedessä humalaisen tolkuttomuudella. Jolla oli paiskautunut etäälle ja mies yritti veneeseen niin rajusti että kaatoi senkin.
- Minä hukun, mölähteli Viki suu vettä täynnä vatkatessaan käsillään vettä.
- Koeta pärjätä sen aikaa kun yritän kääntää veneen!
- En voi! Auta! Minä hukun, vaatteet painavat! Olen huono uimari.
Irmeli otti lujan otteen miehen niskasta ja auttoi tämän kumollaan olevan miehen luo.
- Yritä pitää kiinni. Koetan saada sen liikkumaan rannemmas. Tältä kohdin ei jalka pohjaa ennen maata. Jälkeenpäin Irmeli ei käsittänyt, millä ihmeen voimalla hän sai kiskotuksi kaverin maihin. Pari kertaa tämän ote veneestä oli irronnut ja joutunut hänen hinaukseensa ilman veneen apua.
- Sinä palelet.
- Tietysti palelen. Äläkä ole noin typerän lammasmainen. Minua ihan raivostuttaa. Nouse tolpillesi siitä, äläkä liukastele kalliolla, sillä en enää aio sinua vetää kuiville. Kuulitko äijäle, nouse ja painu Rannanpihaan jatkamaan juhliasi. Minä ainakin lähden kotiin, ennen kuin olen läpivilustunut.
- Rannanpihaan on lyhyempi matka, Viki ehdotti kömpiessään tavattoman varovaisesti nelinkontin ylös märkää kallion kuvetta. - Ja veneesi on vesilastissa.
- Se jääköön huomiseen, Irmeli sanoi lähtien ylös rantapolkua, joka paikalta johti puron sillalle.
Siltä suunnalta alkoi kuulla ääniä ja juuri kun he hanhenmarssia kulkien vapautuivat sankasta lehviköstä, joutuivat he pahan nenällä töllistelevän seurueen silmänruuaksi.
Tilanne kai vaati kesken hilpeyttäkin vaikuttavan hiljaisuuden. Sitä korosti vielä se että Viki älysi ottaa tyttöönsä nähden suojelevan asenteen. Mies kietoi kätensä tämän hartiain ympäri ja virnisti autuaana. Hän oli näköjään onnistunut näppärästi saamaan itsensä hallintaansa ja oli jälleen vain Viki Lempee, jolta ei mikään tilanne lukkiintunut.
Kuten ei nytkään. Seurue aivan rävähti yhtäkkiä ääneen. Jokainen tyylillään, yhteistä oli yhteinen nauru.
Tyylikkään näköinen nainen astui kädet lanteilla toisten eteen. Hänellä oli kaunis ryhti, mahonginruskea tukka korkealla nutturalla ja otsalta ylöspäin sileä, kullankeltaiset silmät ja tavattoman isot riippuvat korvarenkaat. Muuta ei Irmeli tilanteen nolouden takia joutanut huomioimaan. Paitsi että tässä nyt oli varmaan rouva Jörkki, hovimestari.
Nainen naurahti matalasti ja taputti käsiään. - Viki se taas löi laidalta kaikki toiset. Pilkkasivat kun miesrukka oli jäänyt heilatta juhannuksena ja katsokaas nyt: aitoa puskalempeä maaseudun kesässä.
- Aika vesiperäistä lempeä, nauraa honotti iso mies naisen takana. - Mutta pisteitä Vikille. Hurraa voittajalle!
Irmeliä ei enää vilustanut, vaikka tunsikin kuin hänen vatsassaan olisi ollut tiiliskiven kokoinen jääpala, joka uhoi häneen kylmää malttia. Hän riuhtaisi itsensä irti Vikin otteesta ja astui ripeästi naisen eteen naulaten katseensa tämän keltaisiin silmiin.
- Ihanaa puskalempeä tosiaankin. Onnitelkaa ystäväänne, harvoin tapaa niin hienoa kaveria. Rohkeudessaan ainutlaatuinen. Olette luultavasti Rannanpihan uusi emäntä. Hauska tutustua. Minä olen Irmeli Alanen Junkkerista, Arttu Junkkeri on enoni.
- Hei kuunnelkaa ... Viki yritti mutta Irmeli keskeytti.
- Älä selittele, hän sanoi ääni hieman vapisten, - olet vain turhan vaatimaton. Kiitoksia vain juhannuksesta, herra Lempee ja kiitos vielä kerran yllättävästä kokemuksestani.
Sillalle saapui itse Jörkki. Hän oli ollut nukuttamassa poikaa. - Mikäs väenkokous täällä, hän naurahti hilpeästi, mutta huomattuaan vettä valuvan parin hymy hänen kasvoillaan sai uuden ilmeen.
- Mitä, haaksirikko, vai? Hän katsoi toisesta toiseen. Mitä on tapahtunut, Irmeli, sinähän olet aivan märkä. Kerro!
- Ei ole mitään mainitsemisen arvoista kertomista. Vaimollasi ja vieraillasi on tosin omat käsityksensä, jonka kernaasti pitäkööt.
(s. 65-68)