Vanha Junkkerin kartano on palanut ja tilalle noussut tulevan isännän Jari-Matti Junkkerin unelma: paikalla olleen vanhan suuren talonpoikaistalon mallin mukaan rakennettu pytinki. Talon sisälläkään mikään ei ole enää ennallaan, sillä paitsi Helena myös kartanon emäntä Taina on saatettu kirkkomaan multiin. Helenan muisto -romaanin tärkeimmäksi kysymykseksi nouseekin, mitä tästä eteenpäin?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Siinä missä Helena-sarjan ensimmäinen osa sijoittui 1910-luvun lopulle, on elämänmenon muutos ollut huima. Se näkyy myös Helenan muisto -teoksessa jopa niinkin symbolisesti, että Helena Junkkerin ja hänen aikalaistensa elämäntapa on enää muisto vain. Uuden aikakauden merkkejä on tietynlainen demokratia isäntäväen ja palkollisten välillä, joskin vielä keskustellaan sellaisesta kysymyksestä että Jari-Matin mielitietty on työväenaatteisesta kodista! Tutustutaanpa kirjassa avioeroonkin ja sellaiseen kummallisuuteen, että lapsi jää isän hoiviin.
Romaanin elämäntapaa voisi määritellä uusrahvaanomaiseksi. Tähän viittaa Rannanpihan Irmeli ja Markus Jörkin suuntautuminen biodynaamiseen viljelyyn ja Markus Jörkin ammatinvaihdos. Samaa uusrahvaanomaisuutta edustaa myös Junkkerin uusi talonpoikaistalo. Junkkerin suvun tapauksessahan ei ole ollut kyseessä mikään aateliskartano vaan tavallista koreammin rakennettua taloa laajoine viljelyksineen on alettu kutsua kartanoksi. Ja koska talon edesmennyt isäntä Jari Junkkeri oli ammatiltaan agronomi tuki luonnollisesti se kartanokulttuurin ylläpitämistä niin fyysisesti kuin henkisesti.
Yhdessäkään Helena-romaanissa ei selkeästi mainita Junkkerin kartanon sijaintia maantieteellisesti. Helenan muisto -kirjassa kuitenkin kuvaillaan Junkkerin eräänlaisen tilanhoitajan vaimoa Tellervoa, joka puhuu leveää savoa ja tämä asiaintila aiheuttaa isäntäväen keskuudessa yleistä huvittuneisuutta. Tästä seikasta voisi päätellä kartanon olevan länsisuomalainen, mikä tuntuisikin varsin luonnollisesta sillä Itä-Suomessa kartanoita on ollut länttä huomattavasti harvalukuisemmin.
Helenan muistossa ei ole varsinaista päähenkilöä. Tapahtumia kuvataan yhtä lailla Rannanpihan kuin Junkkerinkin väen kautta ja välillä vieraillaan tuttuun tapaan Hirsiniemessä Päivi ja Martti Osmolan luona. Tämä esitystapa onkin varsin luonteva, koska se on yksi tapa osoittaa lukijalle, että Helenan tarina on tullut päätökseen ja monien muidenkin romaanin hahmojen elämä saa ratkaisunsa. Helena on kuollut mutta hänen muistonsa elää. Elämä jatkuu.
- En ole tullut tänne emännänpaikkoja katsastamaan. Minulla on ikioma rukinsija kotona. Riitta leiskautti valkean pikahymyn ja nykäisi päänsä pystyyn, niin että lyhyt tukka heilahti.
- Enhän toki sitä tarkottanut ehdottaessani sinun tutustuvan lähemmin Junkkerin nuoriin, Irmeli peräytyi järjestyksessä taannoisista leikkipuheistaan, sillä toinen näytti ottavan ne melkein todesta. Sehän oli vähän nuorten tapa. -Et ole käynyt kuin Pekan puodissa, sielläkin pikimältään asioilla.
- Älä hätäile, Irmeli hyvä, vielä tässä ennätetään. sitä paitsi työtä minä tulin tänne tekemään enkä kyläilemään. Ja ottamaan oppia Jörkin kasvihuoneviljelyksestä. Se muuten sopisi meille, koska tila on aivan kirkonkylässä kiinni. Sitä mieltä enokin on.
- Eikös hän sanonut, että ennen pitkää kunta saa kuin saakin kotitilanne, jota se on jo vuosia kosiskellut asemakaavaansa liitettäväksi?
- En usko, että isäukko ihan vähällä vaihtaa paikkaa. Voi ehkä luopua vain joistakin peltoaloista. Siksipä ajattelimmekin tuollaista Jörkin mallista kasvihuonetta. Biodynaamista tai sellaista.
- Ja jäähän teille metsät.
- Metsäpinta-alaa ei ole kovinkaan, mutta se on kunnolla hoidettua ja sitä latua aion jatkaa minäkin.
- Teitä on kolme sisarta, ja vain sinä jäit talon päälle.
- Jakamaton se vielä on.
- Eikä kumpikaan sisaristasi halunnut jäädä, ei hänkään joka on naimisissa agronomin kanssa? Toinen onkin peruskoulunopettaja.
- Isä kovasti tarjotteli vävylleen taloaan, mutta ei sen kannattanut jäädä niin pienelle paikalle. Heillä molemmilla on hyvät virat, ei niistä kannata lähteä.
- Niinpä sinä sitten jäit isännän paikalle vanhempiesi jälkeen. Tai ehkäpä löydät sopivan vävyn taloon!
- Niin, jos löydän. Taas välähti nopea hymy tytön päivettyneillä kasvoilla, ja tukka heilahti. - Parempi olla yksin tilaa hoitamassa kuin taluttaa siihen joku saamaton typerys.
- Eivät kaikki ole saamattomia typeryksiä.
- Eipä tietenkään. Luulen vain, että minun pirtaani ei käy kuka tahansa. Itse olen mikä olen, mutta miehessä pitäisi olla älyä ja puhtia. Tiedä sitten, tyytyisikö se äly ja puhti tavalliseen maalaistaloon. Enpä näin ollen rupeakaan trimmaamaan itseeni lisää viehätysvoimaa, vaan jätän sen saran kesannolle ja elelen yksin ja onnellisena. Luojan kiitos, työtä riittää. Sitäkään onnea ei ole kaikilla nykyään. Mutta nyt tämä tyttö painuu kasvihuoneelle ja pysyy siellä, niin jotta älä odottele. Töitä on vallan tuhottomasti. Joudutaan kilpasille taimien kanssa, ne kasvaa ennätysajassa. Jos saat Jörkin edes näköetäisyydelle, niin luikkaa sille ja huitaise kasvilavoille päin. Se tietää minun odottavan hänen neuvoaan.
- Tytön keveät juoksuaskeleet kuuluivat pehmeinä ikkunan alla.
(s. 69-70)