Romaanin päähenkilö on Helena Junkkerin tyttären Eeva-Kristiinan vanhempi tytär Irmeli, joka tulee Junkkeriin asumaan käydäkseen sieltä käsin lukion. Irmeli on reipasotteinen poikatyttö, joka vertautuu monella tapaa tätiinsä Päiviin. Sen sijaan äitinsä kanssa Päivillä ei ole erityisen lämpimät välit - tytär kutsuu häntä Alasen emännäksi - äidin vanhakantainen ja ahdasmielinen maailmankuva aiheuttaa Irmelissä ahdistusta.
Lukiovuodet ovat Irmelille kasvun aikaa. Junkkerin kartanon vapaa ilmapiiri antaa hänelle monia impulsseja elämän kompleksisella polulla, mutta ehkei aina auta löytämään vastauksia eteen tulleisiin ongelmiin. Irmelin koulumenestys on keskinkertainen ja opinnoissaan hän saa tukijakseen ja auttajakseen koulutoverinsa Olavi Tuomaalaan. Tämä kirkkoherraisästään orvoksi jäänyt nuori älykköpoika tarjoaa Irmelille myös henkistä turvaa ja tasapainoa.
Mutta riittääkö se tälle nuorelle villikkoneitoselle? Nähtävästi ei. Sen sijaan Rolle Orman, naimisissa oleva Don Juan ja urheiluvalmentaja, ihailee Irmeliä naisena ja tuo hänen elämäänsä kaivattua jännitystä ja seikkailua. Kuitenkin kodin ja yhteiskunnan asettamat arvot ja toisaalta oman naiseksi kasvamisen aiheuttamat salaiset toiveet ja haaveet aiheuttavat lähtemättömän ristiriidan, jota kuvataan hyvin tilanteessa, johon Irmeli hämmennyksekseen joutuu Rollen asunnolla.
- Minulla on ainakin villi jano, asun tuossa kivenheiton päässä joten lennetään orrelle, vai? Vuokraisännätkin ovat viimeistä sorkkaa myöten kesälaitumillaan.
- Nätisti sinä tilanteen esität, mutta en tiedä … Irmeli epäröi vaisusti.
- Mutta neiti Alanen, vakuutan että käytökseni on aivan korrektia. Vai luulitko kenties että hellisin joitain ajatuksia teidän korkeamoraalisen maineenne menoksi.
He saapuivat hieman hengästyneinä Rollen huoneeseen. Irmeli koetti sulkea pois tajuntaansa hiipivän määrittelemättömän tunteen, ettei kaikki ollut paikallaan. Olihan hän käynyt poikakaveriensa bokseissa monen monta kertaa, mikä lie, mutta siinä tuntui nyt olevan valtava ero.
- Hei, Irmeli, avaa vähän ikkunaa, minä noudan juotavaa jääkaapista.
Rollen puhe ja käytös oli vapaata ja tosiaan korrektia, niin että Irmeli päätti antaa heti potkut turhille ajatuksille, jotka sinänsä ihan haisivat homeelle. Rolle varmaan pilkkaa muutenkin mielessään hänen arkuuttaan.
Mies touhusi tottuneesti pulloja ja laseja pöytään. Olutta, vichyvettä ja coca-colaa. Hän tarjosi savukkeen Irmelille, tämän kieltäydyttyä sytytti itse kokoajan mittaillen arvioivasti tyttöä edessään.
- Hienoa, kun et polta. Mutta joskus, kun meillä on enemmän aikaa, tarjoan pienenpienet huikat ja sitten ... no, enpä sanokaan.
- Se on sanottava, aloitit kerran!
- He joivat lasinsa. Sano, Irmeli toisti asettaen lasin pöydälle.
- Sitten minä viettelen pienen kultapään.
Irmeli kimmahti seisomaan. - Ja pöh, oletko ihan hullu! hän sähähti silmät leiskuen.
- Tuota odotinkin, Rolle nauroi. - Jos aikoisin sinut todella vietellä, luuletko, että sitä etukäteen toitottaisin.
- Miksi sitten sanot niin, Irmeli sanoi lapsellisesti suu törröllä.
Rolle tuli ja pani kätensä hänen olkapäilleen. - Siksi, että vaikka et pitänytkään sanoistani, niin asia jää kiehtomaan sinua, tahdotpa tai et.
- Minä, minä ... en tahdo ...
Mutta hän ei saanut sanotuksi, sillä joustavan varmalla otteella mies kietoi hänet käsivarsiinsa. Alhaalta kadulta kuului parin naisihmisen puhelua ja äänestä päätellen tiukkaluonteinen terrieri oli pissipylväästään eri mieltä emäntänsä kanssa.
- Milloin sanoitkaan linja-autosi lähtevän? Rolle sanoi käheästi kuiskaten heti päästettyään Irmelin. – Siirrä menosi myöhäisempään vaunuun, voit hyvin tehdä niin, kulta!
- Ei, en voi, Irmeli änkytti pyyhkäisten huuliaan vaistomaisella liikkeellä.
- Miksi et voi, minä pyydän mies sanoi hellyttävästi.
- Kunpahan sulatan ensiksi tämänkin, Irmeli sanoi ja sai painettua juuri ja juuri silmiinsä tirisevät kyynelet piiloonsa. Hänen äänensä kuitenkin onnahti hivenen.
- Noinko sinä otat äskeisen, Rolle sanoi pehmeästi.
- Oletpa vallan harvinaisuus, pieni kultapää! Yllätit minut.
Jokin Irmelin mielessä kolahti ja etäälle hänen silmiinsä syttyi kipinöivä piste, joka yhdellä iskulla hävitti äskeiset kyyneleet. Se sai toisen laskemaan jo ojennetut kätensä.
- Olen taatusti aivan tavallinen tyttö. Irmeli nakkasi niskojaan naurahtaen kylmästi. - Vieläpä ehta maatiaisrotuinen tollukka, joten säästä ylisanojasi.
Rolle näytti hetken naamaan isketyltä. - Mikä sinuun meni yhtäkkiä? kysyi hän ymmällään.
- En tiedä, Irmeli vastasi rehellisesti.
- Sanohan, pidätkö sinä yhtään minusta, jotakuinkin tuhmasta Rolle Ormanista?
- Sitäkään kun en tällä hetkellä tiedä, tyttö sanoi pyyhkäisten uudemman kerran suutaan.
- Mutta sama tyyppi taitaa alkaa pitää sinusta siitä huolimatta joka piirteeltä yhä enemmän. Mitäs siitä sanot.
- Minun on aika lähteä Irmeli kääntyi ovelle.
- Ja pentele, pojat odottavat kentällä! Kuule hei, viikon päästä on se pesäpallo-ottelu, jonkas tiedät ...
- Tiedän, tiedän, mitä siitä?
- Katsomossa tavataan, sinä ja minä.
- Luulen että ...
- Et luule mitään. Siihen asti ajattelen joka päivä erästä kultapäätä.
(s. 89-91)