Romaani alkaa surullisissa merkeissä. Maanviljelijä Eero Alanen istuu vanhan perintötalonsa laakealla rappukivellä takoen mietteissään kainalosauvallaan rytmikkäästi kiveykseen. Keväthankien aikaan Eero oli tomeran talousopettajavaimonsa ja Junkkerin kartanon tyttären Eeva-Kristiinan kanssa ollut palaamasta maalien ja verhoilutapettien hausta, kun heidän autoaan kohti ajoi humalainen nuori mies. Vaimo menehtyi heti ja aviomies vammautui.
Tuosta järkyttävästä tilanteesta alkaa Kosken - Alasen talossa uusi elämä. Eero ei toistaiseksi pysty maataloustöihin ja perheen Ilkka-poika on armeijassa. Sen sijaan ohjat ottaa käsiinsä villikkotyttö Irmeli, joka tekee rohkean ratkaisun: yksinkertaisesti ja jääräpäisesti hän keskeyttää yliopisto-opintonsa ja tulee hoitamaan kotitaloaan.
Irmelin - josta muodostuu Helenan terveiset -romaanin päähenkilö - kohtalo ei ole helppo. Hän on joutunut kohtaamaan monia ennakkoasenteita, joiden asettamiin naisenraameihin hän ei kovin suopeasti tahtoisi asettua. Nainen maanviljelijänä oli 1960-luvun Suomessa vielä outo käsite. Rakkauselämässäänkin tällä nuorella neitosella on ongelmia, kihlaus nuoren pastorin ja lapsuustoverin Olavi Tuomaalan kanssa on purkautunut. Uusia ihailijoitakin on aina naapurin pienviljelijä - Hannusta metsänhoitaja Teppo Rumalaan ja naapurin erakkobiologiin Pärre Kuusantoon...
Auttajan ja ymmärtäjän Irmeli saa isoäidistään Helenasta, joka hänkin on elämänsä varrella joutunut taistelemaan yleisten ajatusratojen tuulimyllyjä vastaan:
- Äänesi hymyilee, hyvä. Tuota noin, mihinkäs minä ... Ai niin, sitten sen oman tieni päässä tapasin Rolle Ormanin ja päätin kaikella uhallakin ja myös tyttöjen kiusaksi tehdä hänestä seksinopettajani.
- Puhut kuin mikäkin ... Säästä toki itseäsi moiselta suoruudelta. Eihän se aivan noin kuitenkaan ollut.
- Taisi olla, mutta mitä siitä. Eihän se käynyt ihan normien mukaan, käyttäydyin kai vasten omaa luontoani ja vielä enemmän vasten yleistä mielipidettä, jonka sainkin sitten katkerasti tuntea niskassani. Olisi pitänyt olla rakastunut tai muuten hullaantunut tai minun olisi se pitänyt edes sellaiseksi lavastaa, mutta uhallakin toitotin vain alastonta totuutta silloin kun juttu alkoi kiertää suusta suuhun ja jolloin juttua naurettiin tai kauhisteltiin riippuen siitä, kumpaisella kukin halusi sieluaan ruokkia. Nukutko?
- Enpä tietenkään.
- Munaukseni oli siis täydellinen tällä seksin suloisella kentällä. Olisin totisesti alkuerät hävinnyt, mutta uskotko että olin samalla myös jotain voittanut. Jälkeenpäin huomasin kulkevani silmät avoinna siellä missä muutoin olin tarponut kuin usvassa. Jäin vain ihmettelemään, miksi muitten tuntemieni tyttöjen kohdalla ei noussut sellaista äläkkää. Olin kai tehnyt itsestäni erityistapauksen, mutta päätin antaa itselleni synninpäästön ja unohtaa koko jutun. Ja kai ne vähitellen unohtavat muutkin, ajattelin. Sukukin lienee jo selvinnyt tyrmistyksestään, vaikka katsookin minuun kuin johonkin holhouksenalaiseen.
- Ehkä hieman liioittelet, nuoren ihmisen kiivaudessasi. Kyllä sen ovat jo kaikki unohtaneet.
- Yksi ei ole, Irmeli sanoi töksähtäen kuin kantoon.
- Olavi?
- Mistäs arvasit, Irmeli veti syvään henkeään. Hän ei tarkoittanut sanojaan kysymykseksi.
- Olet kiertänyt nimeä koko illan, Helena naurahti nousten jälleen istumaan. Juttu oli alkanut kiinnostaa.
- En minä hänen takiaan äsken itkeä koilottanut.
- Etpä tietenkään.
- Etpä tietenkään, etpä tietenkään, Irmeli jamasi - ja kuitenkin äänesi kertoo jotta justiinsa sen takia.
- Älä nyt pillastu suotta, tahi muuten alan uskoa jotta olipa se arka paikka.
- Tietysti se on arka paikka, Irmeli sanoi luottamuksellisen matalasti. - Mitä muuta se voisi ollakaan kaiken jälkeen. Oltiinhan kuin yhteen kasvaneet ja sitten ... sitten kaikki oli vain kuin upottavaa mutasuota.
Irmeli oli hiljaa pitkän tovin. - Mehän kihlauduimme sen Rolle Ormanin jupakan jälkeen ja kaikki oli hyvin. Siitä huolimatta. Yritin monesti kertoa Olaville, mutta hän ei halunnut kuulla. Hän tahtoi olla suurpiirteinen ja ylevä. Olin siitä kiitollinen ja ah, niin turvallisen onnellinen! Kunnes ... niin kunnes hän kuuli jutun kaupungissa koko karmeudessaan ja koko herkullisessa versiossaan, jossa olin oikein sopinut oppitunneista Ormanin kanssa. Inhottavaa! En myöntänyt enkä kieltänyt.
- Eihän Olavi voinut uskoa?
- Ei uskonut, niin hän vakuutti, vaikka en minä niitä vakuutteluja kaivannut. Mielestäni Olavin piti totisesti tehdä minusta päätelmänsä eikä mikään ulkopuolinen olisi saanut siihen vaikuttaa. Minä olin minä harha-askeleestani huolimatta.
- Eikä siitä muodostunut edes kunnon riitaa, Irmeli jatkoi. - Mutta jotain oli tullut väliin, jotain joka kyti ja kasvoi. Kun Olavin kaltainen ihminen saa jotain päähänsä, niin siellä se pysyy.
- Oikea Tuomaala, Helena huomautti.
- Olavi oli aina ohjannut minua, määrännyt kaikki menoni ja askeleeni, mutta nyt se oli muodostunut aivan himo-omistamiseksi. Tietysti nostin sarveni pystyy, sillä enhän voinut sallia hänen aivan minuuttani riistää. Ja aina ja aina sain viittauksia vaarallisista eroottisista ominaisuuksistani. Hän ja vain hän pystyisi minut pitämään siltä turvassa, se minun piti muistaa. Muistinhan minä, mutta se ei estänyt silti joskus raivostumasta.
(s. 43-45)