Aino Räsänen noin 40-vuotiaana. Valokuvaaja tuntematon.

Aino Räsäsen esikoisteos Soita minulle, Helena! kuuluu Suomen kahdenkymmenen eniten painetun (128 000) teoksen joukkoon. Myös muita Helena-sarjan kirjoja on painettu yli viidenkymmenen tuhannen verran. Kaiken kaikkiaan Räsäsen teosten painosluvut nousevat yli miljoonan. Kun Soita minulle, Helena! vuonna 1945 ilmestyi, otti yleisö - varsinkin maaseudun naiset - sen suosiollisesti vastaan, tarjosihan romaani sirpaleen onnea ja toivoa sota-ajan synkkyyteen. Kirjailija itse on sanonut sen olleen pakoa taistelujen todellisuudesta.

Sen sijaan kirjallinen eliitti nyrpisteli Helenalle pitkään nenäänsä. Kauko Kare kirjoittaa Suomen kirjallisuuden vuosikirjassa 1948 näin:

Viime vuotisen proosamme huippu oli täten tavallista matalampi. Mutta joskin tämä oli ehkä satunnainen ilmiö, keskitason suorasanaisen kirjallisuuden kehnous ei ole tilapäisin syin selitettävissä. Arvostelija ei suinkaan voi opettaa keskinkertaista kirjailijaa kirjoittamaan. Sen sijaan hänen velvollisuutensa on vaatia vakavaa ja pyyteetöntä pyrkimystä niiltä, joiden suhteen jotakin toivoa on. Vuoden 1948 proosakirjallisuuden kohdalla tämä vaatimus olisi ollut esitettävä tavallista korostetummin. Ei nimittäin ole pelkkä sattuma, että arvostelijan haravaan on sattunut harvinaisen paljon pelkkää makulatuurikirjallisuutta. Eivätkä tässä kuitenkaan ole kysymyksessä sellaiset makulatuurikirjallisuuden kukkaset kuin Annikki Räsäsen "Soita minulle, Helena", jota on myyty hyvän joukon toistakymmentä(!) painosta. Eräät optimistit uskoivat romaanikirjallisuuden alakasvillisuuden olevan pelkkä ohimenevä sodanaikainen rappioilmiö; ikävä kyllä näin ei näytä olevan laita, vaan roskakirjallisuudesta on tullut suomalaisen kulttuurielämän pysyvä kasvannainen.

Miksi sitten Aino Räsäsen teokset eivät olleet oikeaa kirjallisuutta? Tärkein syy lienee se, että ne kertoivat pääasiassa rakkaudesta ja eritoten naisen tunne-elämästä. Siinä missä samaan aikaan Olavi Siippainen ja Toivo Pekkanen kirjoittivat miesten kamppailusta viitekehyksenään työväenaate, kartanossa elävät Junkkerit - opettaja ja agronomi - vaikuttivat kovin heppoisilta kunnon romaanin ainekseksi. Siitä huolimatta juuri Jari Junkkerin ansiosta pian joka 7. Suomessa syntynyt poikavauva sai Jari-nimen, joka tämän suosion myötä otettiin almanakkaankin. Myöhemmin Räsänen itsekin ihmettelee Helenan menestystä 60-vuotishaastattelussaan:

Mitähän varten koko Suomen kansa on ihastunut Helenaan, joka on niin poroporvarillinen. Se on niin kapeaa se Helenan elämäntapa, kun sitä nyt katselee.

Toisaalta vuonna 1970 Aino Räsänen pohtii, että ihmisiä kiinnostavat heitä lähellä oleva elämänpiiri. Suomalaisen lukemisen maisemaihanteita tutkinut Kimmo Jokinen on kirjailijan kanssa samaa mieltä. Kartanoromantiikkaa voimakkaampana esimerkiksi Helena-kirjoissa nousee esille suhde maaseudun juuriin. Tätä vahvistaa sodanjälkeisen ajan hengen mukainen ajattelu kodista, uskonnosta ja isänmaasta. Siitä eivät Räsäsenkään kirjat tehneet poikkeusta. Näin ei vaikuta kovinkaan kummalliselta, että kirjailija on kertonut saaneensa eniten lukijapostia Pohjanmaalta ja Lapista.

Puhdas rakkausromaani syntyi lajina viktoriaanisessa seksuaalisen sovinnaisuuden ympäristössä. Rakkausromaaneissa vallitsi aina aavistuksenomainen eroottinen jännitys. Sen luonnollinen purkautumistie oli kristillinen avioliitto. Näin myös Aino Räsäsen kirjoissa. Usein tuleva aviomies on agronomi ja onkin mielenkiintoista, että suomalainen rakkausromaani näkee tämän ammattikunnan erityisen seksikkäänä. Näin se yhdistyy vahvasti agraarikulttuuriin, jonka aikana rakkausromaani Suomessa syntyi.

Kirjailija Kalevi Kalemaan mielestä rakkausromaani on merkinnyt naisille - erityisesti aviovaimoille - eräänlaista itsetyydytyksen muotoa, ainoaa normikäsityksen mukaan hyväksyttävää. Nuoria tyttöjä varten täytyi seksuaalinen aines kätkeä symbolien kieleen. Tämän vuoksi Aino Räsäsenkään kirjoissa eroottista toimintaa ei kuvata juuri lainkaan. Kirjailijan aviomies on tätä kerran eräässä haastattelussa paheksunut ja sanonut, että ainoa vika hänen vaimonsa kirjoissa on se, että rakkaudessa voitaisiin mennä nopeammin suoraan asiaan!

Eila Pennanen, joka ensimmäisenä näki Aino Räsäsen kirjoissa syvempääkin arvoa kuin rakkaus, on todennut, että Helenan tarina on kertomus puritaanisen suomalaisen naisen puhdistautumis- ja kypsymisprosessista. Tämä tulkittiin tosin pitkään toisin. Kun ensimmäinen Helena-kirja ilmestyi, kirjoitti Savon Sanomien kriitikko: "Lukekaa, jos haluatte syntiä etsiä..." Sittemmin sekä naistutkimuksen että kirjallisuuden korkean ja matalan tasapainottumisen myötä akateemisessa maailmassakin on alettu kiinnostua Räsäsen kirjoista niin kirjallisuudentutkimuksen puolella kuin sosiologiassa ja muutamia opinnäytetöitäkin on valmistunut.

Nämä sivut on tarkoitettu jokaisen Aino Räsäsestä kiinnostuneen lukijan tiedonjanoon. Olen viettänyt kirjailijan ja hänen laajan tuotantonsa äärellä antoisia hetkiä. Olen oppinut tämän prosessin aikana ainakin yhden asian. Aina kun kuulen jonkun mainitsevan ns. oikean kirjan äärellä jotakin sen tapaista kuin "tämä on vähän niin kuin jossakin Aino Räsäsen kirjassa" , tulee minulle heti tarve tiedustella, montako puheena olevaa kirjaa kärkevän mielipiteen lausuja onkaan lukenut. Yleensä keskustelu jostakin kumman syystä tyrehtyy siihen...

Sivuston pääpaino on teoksissa ja niiden esittelyssä ja analysoinnissa. Jälkimmäiset on tehty kirjallisuudentutkimusta hyväksikäyttäen mutta tieteen kielen kiemuroita välttäen. Näin toivon niidenkin teosten, jotka ovat jääneet tunnetuimpien Helena-kirjojen varjoon löytävän tien lukijan käteen. Tuotannosta löytyy todellisia helmiä, sillä vaikka Aino Räsäsen romaanit noudattavatkin rakkausromaanin tuttua kaavaa, kirjailijan aihe- ja henkilötyyppiskaalan laajuus yllättää.

Aino Räsäsen elämää on sivuilla käsitelty vain lyhyesti niiltä osin kuin se hänen kirjailijanuransa ymmärtämiseksi on tarpeen. Aino Räsäsen persoonasta enemmän kiinnostuneita kehotan tutustumaan kirjailijan kummipojan, lehtori Juhani Airaksisen vuonna 1995 laatimaan elämäkertaan, missä Ainon oma ääni on vahvasti läsnä.

Mutta kirjallisuuden portinvartijoiden vastustus on ollut sitkeää. Vielä 1950-luvulla Helenat olivat kirjastoissa tavallaan kiellettyjä, koska kirjastotarkastajien mielestä niille ei voitu myöntää kirjastolain mukaista valtionapua. Kuitenkin Helenat ovat aina olleet kirjastonhoitajien mukaan kysyttyä tavaraa, vaikka esim. Ainon kotikunnan Maaningan kirjastossakin niitä sai vain tiskin alta. Kirjastonhoitajat ovat myös ymmärtäneet Räsäsen teosten arvon ja merkityksen lukevalle yleisölle.

Viime mainitun ammatin edustajia on myös kiittäminen siitä, että nämä sivut ovat valmistuneet. Oman osansa ovat tehneet niin Siilinjärven kirjastotoimenjohtaja Anna-Liisa Kotilainen kuin Maaningan vs. kirjastonjohtaja Jaana Selesniemi. Maaningan kirjastonjohtaja Leena Häklille olen kiitollinen ilahduttavasta ja yllättävästä työtilaisuudesta. Ja niin kuin Ainon Räsäsen kirjailijauran mahdollisti ihana puoliso Topi, minun kirjoitukseni olisivat pelkkiä tekstitiedostoja ilman aviomiestäni tietojenkäsittelytieteen ylioppilas Anssi Laitista, jonka käsialaa sivujen tekninen toteutus on.

Aikaa myöten virkamiestenkin vastarinta murtuu. Niinpä viisikymmentä vuotta myöhemmin valtion (opetusministeriö) toimesta jopa annetaan Maaningan kirjastolle avustusta Aino Räsäsen verkkosivujen valmistukseen. Toivottavasti lukijoiden onneksi.

Kuopiossa 31.10.03

Terhi Laitinen
kirjallisuus - freelancer