Aino Räsäsen toisen romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930-40 -lukujen vaihteeseen. Kirja jatkaa Helena ja Jari Junkkerin tarinaa kuitenkin niin, että Soita minulle, Helena! -teoksen loppukohtauksesta on hypätty peräti kaksikymmentä vuotta eteenpäin. Helena ei myöskään - kirjan nimestä huolimatta - ole enää päähenkilö vaan pikemmin Helenan hahmo tarjoaa tarinalle kehyskertomuksen. Myös Helenan elämän aiempiin vuosiin viitataan vain satunnaisesti, mikä tekee romaanista aivan itsenäisen.
Teoksessa yhdistyy varsin yllättävälläkin tavalla kirjallisuuden kaksi ihan eri lajityyppiä. Toisaalta kirjassa on läsnä nuortenromaanin piirteet, sillä elämänmenoa katsotaan nimenomaan Junkkerin kartanon nuoren polven, talousopettaja - Eevan, juuri ylioppilaaksi päässeen Artun, terveydeltään heikon mutta sielultaan herkän Mirjamin sekä rasavillin kuopuksen Päivin elämänkäänteiden kautta. Nuorisokuvaus muistuttaa klassisen tyttökirjaperinteen kerrontatapaa juhlineen ja mustasukkaisuusdraamoineen.
Nuortenkirjatraditioon liittyy myös parikymppisen Mirjamin kohtalo. Tuon sielukkaan neitosen osaksi on tullut sivullisuus. Heikon ruumiillisen terveyden vuoksi hän ei ole voinut sisarustensa tavoin opiskella ylioppilaaksi. Hänessä jatkuu myös Junkkerin suvun kirous, joka saattoi Helenan ensimmäisen aviomiehen ja Mirjamin isoäidin jo varhaisessa aikuisuudessa hautaan. Teoksen ilmestymisajankohtaan aihe sopiikin hyvin, sillä nuo verenperinnön kysymykset askarruttivat ennen sotaa 1930-40 -luvuilla kovastikin lääketieteen asiantuntijoita. Ja Mirjamin vieläpä mainitaan olevan kuin ilmetty Ruth Junkkeri...
Toisen tason kirjassa muodostavat vakavammat asiat, jotka viittaavat yhteiskunnallisesti valveutuneen maaseutukuvauksen suuntaan. Sotaa ei kirjassa kuvata eikä varsinaista sodan aikaakaan, mutta maailmanpalon odotuksen varjoja ja sen seurauksia sitäkin enemmän. Junkkerissa keskustellaan ahkerasti politiikasta ja ennen muuta ollaan kiinnostuneita paikallisista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kylän ja kauppalan elämän muuttumista käsitellään lempeän inhimillisellä tavalla.
Yksi liikuttavimmista kohtauksista kirjassa on Junkkerin työnjohtajan sotaan lähdön hetki, jota Eeva jälkeenpäin mielessään muistelee. Tuossa pienessä tuokiossa kiteytyy romaanille keskeiset teemat: erilaisissa ympäristöissä eläneiden ihmisten kohtaaminen ja sota. Jälkimmäinen tekee myös yksityisen yleiseksi. Moni nuori suomalaisneito koki Eevan kohtalon.
- Mitä ajattelet? kysyi Martti viimein.
- Ajattelen omaisiasi. Jäivät niin yksin.
- Eeva, sinun ei olisi ehkä pitänyt lähteä minua kyytiin.
- Miksi niin sanot?
- Ajattelin vain...he ovat sellaisia, omaa lajiaan. Tarkoitan, olisi jäänyt sinulle parempi muisto...
Eeva kääntyi rajusti:
- Martti, et saa puhua noin. Minähän pidin heistä, ja sinun omaisesi ovat minun omaisiani.
- Kiitos, Eeva! Martti veti Eevan syliinsä kuin vapautuneena. - Kiitos Eeva, luotan sanoihisi. Minä niin pelkäsin...
- Tietysti sinä pelkäsit, nauroi Eeva ja kiristi ohjaksia. Junalle oli jo kiire...
Eeva oikaisi työstä selkänsä. Kohta olisivat kaikki taimet istutetut. Siinä työskennellessään hän oli läpikäynyt tarinansa. Eikä siihen sitten ollutkaan muuta lisättävää kuin että se juna vei Martin ja muutamia viikkoja sen jälkeen toi hänet takaisin - valkeassa arkussa.
(s. 124-125)