Murtaako murhe mieltänne? Riuduttaako rakkaus rintaanne?
Mikäli vastasitte myöntävästi, sopii Aino Räsäsen romaani Kartano odottaa isäntää ajanvietteeksenne mitä mainioimmin. Sillä tässä teoksessa jos missä rakkautta ja romantiikkaa on yllin kyllin. Vapaita neitosia on kaksi kappaletta ja prinsseinä kaksi herra Koskista, joista toinen on agronomi ja toinen tuleva insinööri. Originellin mausteen kirjalle antaa puolestaan ranskalaisia fraaseja viljelevä kartanon vanha isäntä Emil Åsnahus, joka "ei ollut milloinkaan harrastanut liikoja kanssakäymisiä talon palvelusväen kanssa."
Ritaniemen kartanon elämän surullisin asiaintila lienee vanhan tilanhoitaja Kyöstilän iskias, joka äityy niin pahaksi, että miehen on mentävä sitä parantolaan hoidattamaan ja vieläpä tehtävä se kiireisimpään kesäaikaan. Tilanhoitajan sijaiseksi tulee Kyöstilän puoliorpo sukulaistyttö Piri Pajala, joka on juuri sopivasti valmistunut agronomiksi. Kaiken lisäksi asioita ei tee yhtään helpommaksi se, että kaupunkilaisvuorineuvos, joka kartanon on perinyt, on myynyt sen eteenpäin.
Uutta tuntematonta isäntää - josta ei tiedetä muuta kuin hänen sukunimensä Koskinen - odotellaan tulevaksi. Hänen sijastaan saapuu kummallinen vieras, Pirin opiskelutoveri Pentti Koskinen, joka kertoo tekevänsä väitöskirjaa Suomen maaseudun vanhoista kartanoista. Hieman myöhemmin saapuu sitten väitetty isäntä, joka ei kuitenkaan osoita kovinkaan suurta kiinnostusta omaisuuttaan kohtaan.
Jännitystä tapahtumiin tuo kartanon nuoren tyttären kohtalo, hänen, joka teki lapsen tilanhoitaja Koskisen kanssa ... Niin, keitä ovatkaan nämä Pentti ja Esa Koskinen ja kumpi heistä on isäntä? Lukija saa kyllä pieniä vihjeitä, mutta jännitys säilyy loppuun saakka. Luonnollisestikin kirja päättyy onnellisesti. Täydellisintä kartanoromantiikkaa.
Hetken he kulkivat ääneti puistossa. Pentin ajatukset olivat nähtävästi jääneet äskeiseen, koskapa hän sanoi verkalleen kuin itselleen:
- Mitä syytä sillä Koskisella olisi pysytellä tuntemattomana?
- En tiedä, enkä sitä ajatellut. Piri epäröiden vastasi. - Ehkä kartanon hoidon takia ... ehkä herra Åsnahusin ... tai ehkä vain seikkailunhalusta tai päähänpistosta voisi niin tehdä. Katsos, jos tällainen kaunis kartano työnnetään noin vain ilman muuta syrjäisen käteen, tämä voisi siinä haistaa jotakin mätää ja ottaa sentähden ennakolta vähän selvää ...
- Ja sinä epäilit minua isännäksi! Hienoa!
- Enhän minä juuri epäillyt, välähti vain mieleeni se mahdollisuus.
- No, toistaiseksi olen vain aivan tavallinen Koskinen, joten minun on heti taitettava tuo sinun kukkaan puhkeava haaveesi.
- Haaveeni! Jos tahdot tietää, niin olen vannonut kovan valan olla katsomatta ja kajoamatta koko tuohon Ritaniemen ihmeelliseen patruunaan. Jos sen teen, olen luvannut niiltä sijoiltani ravata maantien pölyyn, pois koko paikalta. Nyt sen tiedät, enkä enää halua kuulla sanaakaan koko sankarista. Ja tuskin häntä näenkään, sillä heti kun saan enoni terveenä kotiin, lähden muutenkin.
- Tuskinpa!
Piri kääntyi kiivaasti:
- Mitä! Uskallatko epäillä?
- Luulenpa sittenkin, että tulet rakastumaan häneen. Onneksi itsellesi ja hänelle.
Pentti astui aivan Pirin eteen ja veti hänet käsivarsiensa kehään. Hänen huomautuksessaan oli Pirin mielestä ristiriitaisesti ilkikurisuutta ja ... veljellistä hellyyttä. Mustasukkaisuudesta siinä ei ollut vivahdustakaan. Yhtäkkiä Piri olisi juuri sitä toivonut löytävänsä. Ärtyneenä hän työnsi Pentin ulomma.
- En ole riitelytuulella. Yö on siihen liian kaunis. Hyvää yötä!
- Yö on liian kaunis nukkumiseenkin. Istutaan tässä hetkinen riitelemättä.
He istuutuivat rapulle. Piri tunsi itsensä kumman kiltiksi eikä ensinkään vastustellut, kun Pentti veti hänet lähemmäksi itseään. Puistosta levisi sateen jälkeen voimakas syreenien tuoksu. Oli niin hiljaista, että uskoi miltei kuulevansa ruohon kasvun, kun se onnesta hiljaa hengittäen nousi väkevästä mullasta vanhojen puiden alla.
Ihmeellinen yö, aisti Piri herkkänä, ja samassa hän tunsi, että se oli niin ihmeellinen sen tähden, että he istuivat siinä kahden Pentin kanssa kuuntelemassa yötä. Sanattomuus vei heidän sielunsa niin lähekkäin, että Pentinkin piti se tajuta. Hän käännähti vähän, tuskin huomattavasti, ja samassa toisen ote tiukkeni hänen ympärillään, kuin vastaukseksi hänen ajatuksilleen. Piri ei kestänyt, vaan nousi päättävästi.
- Hyvä Luoja, hän hätääntyi, huomatessaan olevansa rakastunut Pentti Koskiseen! Tai ehkä hän oli ollut sitä aina ... tietämättään. Mutta nyt hän sen tiesi. Hän, vihreävarpunen loistavan Irman rinnalla ja monen muun tytön rinnalla, jotka hän muistaa Pentin iki-ihailijoiksi, hän, tämän ainaisen kiusoittelun ja leikin kohde! Menepäs ja rakastu sellaiseen! Ja äsken Pentti oli toivonut hänet kauniisti Ritaniemen uudelle isännälle ... jotta hänelle jäisi Irma! Olisipa pojalla nyt naurunaihetta, jos tietäisi! Piri katsoi kuumin silmin lahdelle ja toivoi Pentin sanovan jotakin lopettaakseen hiljaisuuden, joka oli käynyt hänelle sietämättömäksi.
Hän pikemmin vaistosi kuin kuuli, että Pentti oli noussut ja lähestyi häntä. Hän tunsi jäykistyvänsä, se oli itsetiedotonta suojautumista jostakin pois tai jotakin vastaan. Mitä, sitä hän ei eritellyt. Hänen piti kääntyä kiivaasti, ettei toinen olisi ennättänyt häneen koskea, sillä silloin hän olisi jälleen ollut suojaton. Ja kun hän kohtasi Pentin katseen, oli hänestä hyvä, että hänen omansa oli jo kirkas ja kova, sillä miehen silmät katsoivat suoraan häneen, hänen vapisevaan sieluunsa kuin eivät ennen milloinkaan. Ne katsoivat - hyvä Luoja! Piri painoi kädellä sydänalaansa - ne katsoivat häneen ... kuvan tytön silmillä!
(s. 83-86)