Ensivaikutelma kirjasta on sekä alkusivujen että kirjan nimen perusteella viihteellisen kepeä, kartanoromantiikkaa tyypillisimmillään. Mutta pian lukijalle tarjoillaan vakavampiakin aiheita rakkautta kuitenkaan unohtamatta.
Verjan kartanon isännän majuri Otto Kasper Almadenin elämää varjostaa parinkymmenen vuoden takainen onnettomuus. Hänen huolimattoman veneenkäsittelynsä seurauksena sekä hänen vaimonsa ja kymmenkesäinen poikansa että kartanon tilanhoitaja vaimoineen ja poikineen hukkuivat. Onnettomuudesta pelastui ainoastaan majuri itse sekä tilanhoitajan pikkuinen Heidi-tytär, jonka Otto Kasper sittemmin adoptoi ja Almadenin vanhempi lapsi, Annamari, joka ei ollut onnettomuusveneen kyydissä mukana. Hän on sittemmin saanut toimittaa eräänlaista äitipuolen virkaa.
Kartanon musta majuri -romaanin hahmot ovat varsin karikatyyrisiä. Erakkoa Otto Kasperia ( joka nuoressa miehuudessaan tunnettiin varsin huikentelevaisena ) ja ylpeää Annamaria, josta on tullut kielten maisteri, yhdistää "almanedilaisuus". Tuolla italialaisen perintöverellä selitetäänkin kaikki heidän luonteenominaisuutensa tai ehkä kanssaihmisten näkökulmasta voitaisiin puhua luonteenomituisuuksista.
Almadenien vastapooleina toimivat sitten uskolliset palvelijat emännöitsijä Ruusa, Pietu - renki sekä jo eläköitynyt emäntä Luuna. Samaan joukkoon voisi laskea kuuluvaksi myös jo edellä mainitun entisen tilanhoitajan orpotyttären Heidi Raipan. Eräänlaisia välitilahahmoja taas ovat naapurin juureva talonpoikaisisäntä Tapani Joukoniemi tai rovasti, lämmin ja ymmärtäväinen isähahmo. Ja kuten aitoon rakkausromaaniin kuuluu, jo kirjan alkusivuilla saadaan tutustua sankarirakastajaan, pankinjohtaja Valtter Tainariin. Kuka onkaan se onnellinen tyttö, joka hänet omakseen saa?
Vanha mies näytti puhelevan enemmän itsekseen kuin vieraalleen, mutta havahtui äkkiä. - Joko sanoin, että mukava kun tulit. Totisesti hyvä juttu kerrassaan. Olen ajatellut, että sinä vain niiden tyttöjen tiimoilta...
- Uskoisitko, jos sanon että kyllä minua tänne vetää muukin kuin Verjan ihmiset. Tarkoitan itse Verjaa, kartanoa.
- Katsopas, vai olet sinä kiinnostunut tällaisista vanhoista paikoista.
- Nimenomaan Verjasta.
- En nyt taida oikein käsittää, tämähän nyt ei ole mikään toisten rinnalla. Ja tuskin sinulla lienee mitään henkilökohtaisia syitä itse kartanon suhteen.
- Ei ehkä pitäisi olla, mutta tämä sattuu olemaan paikka, josta olen lapsena kuullut kerrottavan. Jollain lailla on hohtoa niissä tarinoissa, joita kuulee äidiltään. Minulle ne sellaiset olivat samaa kuin jollekin toiselle pikkuiselle iltasadut. Verjan kartano kehkeytyi lapsen mielikuvituksessa jonkinlaiseksi satukartanoksi, josta aina halusi kuulla lisää, niin että äidillä ei liene ollut muuta mahdollisuutta kuin keksiä siitä pientä jatkokertomusta ilta illan perään.
- Jopa on kumma hemmetti, innostui Otto Kasper. - Mistä äitisi oli saanut juuri Verjan nimen kertomuksiinsa? Tai...vastasivatko ne ehkä todellisuutta vähääkään nyt kun olet omin silmin nähnyt täällä paikat.
- Kyllä vain ja vieläpä sangen tarkasti. Katsohan, joskus hamassa nuoruudessaan äitini oli ollut kartanossa sisäkkönä. Ja minulla on sellainen luulo, että tuo aika on ollut hänelle jotenkin merkityksellinen. En tietysti voi arvata miten tai mistä syystä, mutta ehkä hän täällä eli omaa herkkää ikäkauttaan ja siinä valossa sävytti muistonsa liiankin sadunhohtoisena. Niinhän on tavallista meidän itsekunkin kohdalla. Kuten minulle satama. Ei kai siinä pitäisi löytää mitään hohtoa. Karuutta ja köyhyyttä. Isän surkea kuolema. Mutta luulen vain, että omalle lapselleni niistäkin aineksista kertyisi illan jatkokertomus ... En tietysti halua rinnastaa Verjaan, mutta ymmärrät mitä tarkoitan.
- Ymmärrän, kyllä ymmärrän, Otto Kasper sanoi mietteliäästi. - Mikä muuten oli äitisi tyttönimi?
- Äidin tyttönimi oli Anna Timonen. Täällä hän oli ollut ennen naimisiin menoaan. Ei taida muistua mieleen.
Otto Kasper oli noussut jaloittelemaan ja jäi sitten tuijottamaan ulos. Valtter jatkoi: - Onhan luonnollista ettei pysty jokaista muistamaan, eikä äiti liene täällä kauan ollutkaan.
- Taidanpa muistaa ... ainakin oli eräs Anna. Sukunimi ei nyt tule mieleen. Tämä Anna oli hyvin naurava tyttö. Muistan miten se aivan hersyi hänestä. Pulppusi raikkaasti kuin vesi lähteestä. Vai olet sinä tämän Annan poika ... !
(s. 120-121)