Katariina ja Anu-Riikka on kertomus niukoissa oloissa ompelijaleskiäidin kanssa elävistä sisarpuolista, jotka ovat toistensa vastakohtia. Vuosi sitten ylioppilaaksi päässyt Anu-Riikka etsii itseään, käy mannekiini- ja valokuvauskurssin, opiskelee englantia ja harrastaa vauhdikkaita hobbyja. Katariina on taas on aivan toista maata, ikääkin tosin kymmenisen vuotta enemmän, mutta hänen elämäntehtävänsä on pitää huolta läheisistään taloudellisesti, mihin vakituinen työ yhtiön konttorissa suo hyvän mahdollisuuden.
Anu-Riikka ystävystyy kaksoisolentonsa Anita Konsan kanssa, jolla on yhtä lennokkaat tulevaisuudensuunnitelmat: avioituminen ulkomaalaisen muusikon kanssa. Ainoaksi ongelmaksi vain muodostuu Anitan huoltajaksi määrätty setä, kirjailija Rolle Konsa, joka pitää veljentyttärensä aikeita mitä suurimpana haihatteluna. Neuvokkaat neitoset keksivät kuitenkin salajuonen, josta muodostuu romaanin kulun kannalta merkittävä asia. Samalla Katariina saa tutustua ihailemaansa sananiekkaan ja pian tämä järkevä nuori nainen löytää itsestään ihan uusia puolia...
Rolle Konsan henkilökuva kuuluu niihin romaanitaiteen lukuisten kirjailijakohtaloiden joukkoon, joille vastineen löytäminen elävästä elämästä on vaikeampaa kuin neulan kaivaminen heinäsuovasta. Nämä tarinat ovat kuitenkin omalta osaltaan merkittävästi olleet vaikuttamassa suuren yleisön käsitykseen kirjailijoista. Katariina ja Anu-Riikka -romaanissa Konsasta ei suinkaan tehdä kärsivää taiteilijaneroa, vaan originelli upeassa tornitalossaan asusteleva maailmaa enemmältikin nähnyt herra, jolla toisaalta on vilkas sosiaalinen elämä - kaupungilla - mutta kotona hän on suorastaan erakko. Eikä tässä vielä kaikki: kynäniekka on niin rikas, että hänellä on varaa pitää palkattua sihteeriä! No, ainakin kaikki omat tuntemani ja tietämäni kirjailijat ovat kyllä ihan omin näpein naputelleet opuksensa, korkeintaan käyttäneet apuna orjatyövoimaa eli vaimoja tai tyttäriä...
Vuosi oli nyt kulunut Anu-Riikan lakkiaispäivästä. Katariina asetteli lautasia keittiön pöydälle aamiaistunnillaan ja päätti pistäytyä työstä tullessaan kukkakaupan kautta. Ostaisiko yhden ruusun sisaren maljakkoon vai pienen kimpun kieloja, Anu-Riikan lempikukkia.
- Käydään vain pöytään, hän sanoi sisään astuvalle Saara-tädille. - Anu-Riikkaa on turha odottaa. Tiedätkö muuten, mikä päivä tänään on?
- Johan nyt! Se oli aika touhua viime keväänä.
- Nyt on siis vuosipäivä. Aprikoin mahtaako tyttö itse muistaa sen.
- Muistuta sinä häntä sitten jollain lailla, lausahti Saara-täti sivumennen ja ryhtyi aterioimaan. Hänen oli joudutettava valmis vaatepino kohtsillään liikkeeseen.
Katariina katsoi turhaksi vastata. Saara-täti ei kuitenkaan tuntisi hänen laillaan eikä haikailisi tyhjää vuoden takaisia asioita.
Eipä sitä tehnyt itse asianomainenkaan. Sen huomasi matkan päästä. Anu-Riikka lennähti eteisestä keskelle keittiötä palavissaan kuin jonkin ottelun jäljiltä.
- Käy syömään, Saara sanoi järjestellen astioita käden ulottuville.
- Minulla on huutava nälkä. En voi olla syömättä vaikka pitäisi. Mutta sitä ennen käyn kylvyssä. Se on sitten hittoa kun meillä ei ole suihkua!
- Ruokasi jäähtyy.
- Älä välitä, äiti. Sitä vähemmän tulen sitä ahmineeksi. Mitä teillä on? Anu-Riikka vilkaisi pöytään. -Perunaa, valkokastiketta ja silakkaa tietysti. Pitihän minun arvata!
- Sitä vähemmän sitten ahmit, Katariina toisti äskeisiä sanoja ilmeettömänä.
- Miksei kasviksia?
- Ne ovat kalliita vielä.
- Tietysti, tietysti. Sitähän sitä aina pitää ajatella kaikessa. Voi että joskus tympäisee!
- Kuka meistä sille jotakin mahtaa, jatkoi Katariina hieman kärkevästi. - Me olemme tuumanneet äitisi kanssa säästää ruokamenoissamme toistaiseksi, kunnes uusi jääkaappi on maksettu. Tai ainakin yritämme.
- Huomenaamulla käyn torilla, Saara sanoi nousten pöydästä.
- Ei minun takiani äiti, säästäkää te vain! Kaipaan vain näin keväällä vihanneksia.
Saara kääntyi ovella. - Viivyn tänään pitkään. Minun on paistettava iltaan mennessä kokonainen vuori munkkeja tyttökerholle ja illalla lupauduin kahviemännäksi.
Ulko-oven painuttua kiinni Anu-Riikka istahti tuolille löyhyttelemään hiuksiaan. Arvaapa missä olen ollut! Veikkaan ettet arvaa. Eri jännää!
- Ratsastustunnillasi, koska olet noin kuumissasi.
- Äsh, tällaisessa asussa! Ei, vaan miekkailemassa!
- Mitä sanoit?
- Sainpas itse Katariinankin säpsähtämään.
- Mitä sinä teet sillä taidolla, tämä sanoi soinnittomasti.
- Kysy mitä merkitystä on urheilulla. Haluan vain yksinkertaisesti oppia miekkailemaan. Aivan kuin viime kesänä opettelin vesihiihtoa.
- Että sinä jaksat! Ja viitsit!
- Ja että sinä viitsit olla noin yrmeän näköinen, rakas vanhapiikani. Siksikö vain, että meillä sattuu olemaan erilaiset harrastukset. Enhän minäkään ymmärrä sinun lukuhulluuttasi, teatteriasi tai taidenäyttelyitäsi, joskus olen pikkuisen ihmetellyt, mitäs sinä saat irti ihmeellisistä konserteistasi, mutta se on sinun asiasi. Hei kuule, kyllä minä korjaan pöydän, minulla on pari tuntia täyttä vapaata.
(s. 8-10)