Kohti suurta seikkailua on lastenromaanina veikeä yllätys Aino Räsäsen tuotannossa. Kirjan aihe sinällään noudattaa pitkälle eläinsatujen kertomusperinnettä, sen sijaan poikkeuksellisen teoksesta tekee sen tyyli. Teoksen kieli on hyvin kaunokirjallista ja on siksi hyvin lähellä Räsäsen aikuisromaaneja. Aluksi tämä piirre saattaa lukijaa hieman hämmentääkin mutta kun siihen tottuu, löytyy juuri mainitusta ominaisuudesta tarinan viehätys.
Kirjassa toistuu Aino Räsäsen tuotannosta tuttu teema: kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden vastakohtaisuus. Asiaa käsitellään kahden päähahmon, Kani Kaiketin ja Pupu Pimpulan kautta. Kani edustaa kaupunkilaista mukavuudenhaluista eläintyyppiä, joka tiedustelee metsäseikkailunsa aluksi: "Onko täällä kaalinlehdet mehukkaita ja porkkanat sopivaa kokoa?" Kuitenkin Kani Kaiketi on karannut kopistaan, koska haluaisi olla oikea jänis. Pupu Pimpula puolestaan on "tunnetusti peloton kaveri, ainakin omasta mielestään".
Kohti suurta seikkailua -teoksen juoni keskittyykin melkein kokonaan Kanin ja Pupun jännittäviin kokemuksiin ja nimenomaan niin, että jälkimmäinen neuvoo edellistä: "Kertakaikkiaan pikkukaverin oli opittava metsän tavoille, jos mieli pärjätä näillä maisemilla. Tarhakasvatuksen aiheuttama holtittomuus ihmisen luona oli täällä kokonaan hylättävä." Tähän koulutukseen viittaa vahvasti kirjan nimikin.
Kanin ja Pupun seurassa on luonnollisesti myös muita eläimiä. Niiden erityispiirteenä ovat hauskat nimet kuten Pirre ja Pirjo Piisami, Hauki Hammas, Rupi Konna, Sammakko Mulkosilmä, Korppi Mustonen, Repo - Mikko tai Saukko Sukeltaja. Eläimet ovat luonteeltaan hyvin stereotyyppisiä - kuten lastenkirjallisuudessa yleensä - tuttuus ja turvallisuus viehättävät lasta.
Kirjan kuvitus on Helga Sjöstedtin käsialaa. Mustavalkoiset kuvat on tehty suurpiirteisemmällä viivalla kuin esim. Suomen laajalevikkisin lastenkirja Laura Latvalan Pikku - Marjan eläinkirja, jonka visuaalinen puoli on myös tullut Sjöstedtin siveltimestä. Kuvitus ei ehkä parhaalla mahdollisella tavalla houkuta ainakaan kovin pieniä katselijoita, mutta ajattelen Kohti suurta seikkailua -lastenkertomuksen kohderyhmän olevankin varsinaisen kuvakirjaiän jo ohittaneet. Ehkä potentiaalisen kuulijakunnan voisivat muodostaa 6-10 -vuotiaat. Itse luettavaksi teos vaatii jo varsin sujuvan lukutaidon mutta ääneen luettuna kirja on oiva. Hieman isompi lapsi ymmärtänee tämän teoksen kielelliset vivahteetkin.
Hei, Pupu Pimpula ja Kani Kaiketi, tulkaa mukaan! Nalle - Pelle huusi.
- Enpä viitsi kastella turkkiani, Pupu Pimpula vastasi.
- Tule sinä, Kani Kaiketi!
- En minäkään, kun ei Pupu Pimpulakaan.
- Kun et uskalla, ilkamoi Nalle - Pelle.
- Takuulla uskallan, mutten viitsi.
- Et uskalla, et uskalla, et uskalla, huusivat saukkolapset kuorossa.
- Näytä niille jotta uskallat, neuvoi Nalle - Pelle. - Hyppää sieltä kalliolta veteen, niin jopas uskovat.
- Et uskalla, et uskalla, et uskalla.
Kani Kaiketi suuttui harvoin, mutta nyt tuo kirkuminen sai sen raivoihinsa. Mitään ajattelematta se pani silmänsä tiukasti kiinni ja hyppäsi takatassut edellä alas veteen korkealta paikaltaan. Pupu Pimpulakaan ei ennättänyt tehdä elettäkään sen estämiseksi.
Ja kuten äsken Nalle - Pelle, niin jäi Kani Kaiketikin pinnan alla umpeuksiin.
- Katsos pikkuista kun yrittää samaa temppua kuin minä, sanoi Nalle - Pelle.
Pupu Pimpula iski lujasti tassua maahan, se oli selvästi hermostunut. - Ei pidä paikkaansa, se sano, Kani Kaiketi ei pysty sellaiseen. Että sen piti sittenkin saada itsensä kipeliin!
Tästä kaikki toisetkin nyt hätäytyivät, mikä mitenkin, omalla tavallaan. Kani Kaiketi vain ei ollut ulvomassa, sillä se itse sattui viipymään veden alla ja sillä oli näinollen pakollinen syy olla ääneen parkumatta.
Saukko Sukeltaja puolestaan ei ollut hetkeäkään viivytellyt, vaan oli hypännyt veteen juuri siihen kohtaan, minne oli nähnyt Kani Kaiketin molskahtavan. Hetken ja toisenkin vesi meurusi paikalla ja viimein mamma Sukeltaja raahasi surkean näköistä otusta rantakiville.
Siinä se rötkötti vähän aikaa liikkumattomana kuin kuollut ikään, märkänä ja säälittävän pienenä. Mutta yhtäkkiä se sai itseensä puhtia ja kyönisti istuvilleen. Samalla se puputti ja sopotti yhtenään jotakin käsittämätöntä välillä rumasti irvistäen.
- Mitä se sanoo, kun ei saa selvää? kysyi mamma - Saukko.
- Näyttää kuin se raukka olisi loukannut itsensä. Se oli näet juuttunut syvälle kiinni kahden kiven väliin veden alla. Oli täysi työ sen irroittamiseksi. Vedin päästä niin että poloisen kaula oli katketa.
Kani Kaiketi yhä puputti ja irvisteli. Pupu Pimpula kallisti korvansa kuullakseen.
- Ei se sano paljon mitään, tämä viimein ilmoitti. - Se vain hokee yhtenään, että voi menninkäinen, voi menninkäinen.
Aikansa manailtuaan menninkäistään sai Pupu Pimpula kaverinsa viimein liikkeelle pesälle päin. Kyllähän Kani Kaiketi yritti parhaansa rääpiä eteenpäin jopa hypähdelläkin, mutta vain kolmella jalalla. Ressukka oli loukannut toisen takakinkkunsa hypyn osuessa suoraan kivenkoloon.
Aaro - Vaari kantoi Kani Kaiketin eteen pesälle mitä herkullisimpia eväitä, mistä kaukaa lie löytänyt jopa mehukasta apilaa ja muuta pikku potilaan mieliherkkua.
Pupu Pimpulan motkotukseen Aaro - Vaari vastasi, jotta huonoa tuuria se vain oli ollut. Sen mielestä Kani Kaiketin hyppy olisi saanut onnistuakin. Nyt se piskuinen olisi parasta aikaa sitä ylpeänä kehuskelemassa ja olisihan se ollut paljon hauskempaa kuultavaa kuin tuo manailu ja uikuttaminen.
(s. 68-70)