Sirpale onnea
Aino Räsäsen elämä ja tuotanto
Maaningan kirjasto

Etusivu | Elämä | Tuotanto | Lähteet

KOKO TUOTANTO | Helena-sarja | muut aikuisromaanit | lastenromaani | nuortenromaani | dekkari

Leikki liekkinä ja henki pois (1966)

Kirjan 'Leikki liekkinä ja henki pois' kansikuva

Leikki leikkinä ja henki pois on dekkari. Näin jännitysromaanin lajityyppiä ja sen saamaa suurta yleisösuosiota luonnehtii aiheesta pro gradu -työnsä tehnyt Taina Kettuvuori:

Yksi selitys löytyy dekkareiden kaavamaisesta rakenteesta. Niitä on helppo lukea. Kun lukija istahtaa nojatuoliinsa ja uppoutuu dekkarin maailmaan, hän tietää jo etukäteen mitä tuleman pitää. Alussa on rikos ja rikosta seuraa syyllisen etsintä, lopussa syyllinen paljastetaan.

Aino Räsäsen ainoaksi jääneessä dekkarissa todellakin on kaavamainen rakenne. Tosin tyypillisestä jännitysromaanista Leikki leikkinä ja henki pois poikkeaa siinä mielessä, että kirjan 264 sivusta vasta sivulla 123 päähenkilö kuolee ja vasta hyvän matkaa myöhemmin aletaan pohtia sitä, voisiko kuolema ollakin murha eikä itsemurha niin kuin tähän asti on luultu.

Teoksen lähtökohta on seuraava: vanhassa maalaishirsihuvilassa asuu rikas vanha herra, jonka seurana asuu hänen villi parikymppinen ottotyttärensä. Tytär on kihloissa paikkakuntalaisen edustajan kanssa, mutta ottoisä ei hyväksy aiottua liittoa. Tyttärenkin päätös rakoilee ja hänen katseensa viivähtää yhä useammin naapurin miehekkäässä metsänhoitajassa. Kartanon väkeen kuuluu myös uskovainen taloudenhoitaja ja hänen yksinkertainen, mutta taiteellinen teinipoikansa.

Kirjan asetelma muuttuu koko lailla kun vanhus kutsuu luokseen kesälomaa viettämään juuri talousopettajaksi valmistuneen sisarentyttärensä. Lehtorinrouva Raiken ja hänen veljensä Aamos Kasperin välit ovat kylmät sillä rouvan mukaan veljen "liiketoimet eivät varmasti olleet aina vedenpitävän rehelliset". Virpi Raiken saavuttua maalle ei Aamoksen Laura-ottotytär suinkaan katso ikätoveriaan myötämielisesti ja eipä aikaakaan kun toinen heistä kohtaa määränsä pään...

Myös Leikki leikkinä ja henki pois -dekkarin henkilötkin ovat kaavamaisia, huomattavasti ohuempia hahmoja kuin Räsäsen muissa teoksissa. Myös syvyys jää kevyen arkidialogin tasolle. Raha on kiinteästi läsnä, kuka periikään Aamos Kasperin? Tragiikkakaan, kuten Laura Kasperin alkoholiongelma, jää kovin tekaistuksi. Aidoimmat henkilöt ovat vanhus itse ja vähämielinen Hannes. Sivullisten kuvaajana Aino Räsänen on aina onnistuneimmillaan:

- En vollota. Kiitos, ei kun ole hyvä, Hannes änkytti tarjoten tulta. -Eihän Laura ole minulle vihainen?
- Tuota se aina hokee. Rauhoitu, hulluahan olisi vihainen olla hullulle.
- Minä en ole - hullu. Pojan leuka alkoi täristä.
- Etkä ole, leikkiähän se. Minuun ampaisi vain äkkinäinen pahantuulisuus, mutta se lähtee kohta. Varros hetkinen, Hanski poika, lähdemme yhdessä uimaan. Minulla ovat jo bikinit ylläni. Sinä saat luvan myös vetää uikkarit jalkaasi, katsos, meillä on nyt mukana vieras tyttö.
- Ettäkö ...? Virpi aloitti, mutta myös lopettikin siihen.
- Niin juuri, Laura nauroi. - Tämä apinain kuningas on oikea luonnonlapsi. Mutta jonakin päivänä hänkin sitten herää ja minun puolestani peittäköön itsensä silloin vaikka karhuntaljalla.
Laura lähti keittiöpuolen ovea kohti jättäen savuvanan jälkeensä. Virpi istahti loitomma penkille, jonne Hannes jo oli sijoittautunut.
- Mulla on jo uikkarit alla, selitti poika ja kaivoi taskustaan ison voipullan, jota alkoi mutustella.
- Olet varmaan kova poika uimaan? Virpi kysyi.
- Hirmusen kova. Voitan Laurankin.
- En taida uskoa.
- Kohta näet. Voitan Jaskankin, se tulee taas pyhän seuduksi.
- Onko Jaska mukava mies? Pidätkö hänestä?
- En. Se ei anna minun olla sakissa, vie Lauran pois, Hannes selitti alakuloisesti. - Jaska on ilkeä. Eikä setäkään pidä hänestä.
- Onkos Ruotuniemen Mauno mukava sinusta?
- Hän on, antaa minun olla mukana, vaikka onkin Lauran kanssa. Ihan pyytää mukaan, vaikka Laura sitten taas kieltää. Semmosta se on, aina joku kieltää.
- Sinä taidat pitää tuosta Laurasta?
Poika nosti jalkansa polvensa päälle ja tutki tarkasti jalkapohjaansa. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa: - Lauraa ei saa kukaan viedä. Setäkään ei sitä tahdo, hän sanoo että meidän pitää aina olla yhdessä.
- No mutta tuohan on hieman hassua, Virpi naurahti. - Eikö edes naapurin Mauno saisi hänet viedä, kun on noin lähellä sentään?
- Ei. Pojan silmät leimahtivat. - Taikka minä lyön ja vaikka tapan. Uskotko. Osaan lyödä niin lujaa että! Uskotko?
(s. 34-35)

Tämä sivu kuuluu osana Maaningan kirjaston 'Sirpale onnea' -sivustoon.
Copyright © 2003 Terhi Laitinen <terhi.laitinen@luukku.com>