Romaanin - johon Aino Räsänen itse on mieltynyt eniten - päähenkilö on nuorehko häämatkallaan leskeksi jäänyt sairaanhoitaja Ursula Aapa, joka suuresta surusta edes hieman toipuakseen päättää hakeutua iäkkään tuomari Otran hoitajaksi. Pian hän saa toisenkin tehtävän erikoisessa kalliotalossa asuvan vanhapiikalehtorin luona, jossa asuu myös tämän omalaatuinen mutta menestyvä sukulaispoika. Ursulan vapaa-aika kuluu sukulaislasten seurassa, sillä nämä asuvat koulukortteeria hänen luonaan.
Muuttolintu muistuttaa hyvin paljon tyyliltään 1960-1970 -luvun tyttökirjalajityyppiä. Ennen muuta tulee mieleen Helen Wellsin Ursula-sarja. Senkin päähenkilö on naimaton sairaanhoitaja, joka neuvokkuutensa ansiosta selviytyy vaikeistakin tilanteista. Niin Ursula-romaaneissa kuin Muuttolinnussakin on läsnä jännitysmomentti, jonka tarkoituksena on salaperäisyydellään tuoda juoneen houkuttelevuutta. Rakenne on melko kaavamainen ja pientä romantiikkaa on koko ajan ilmassa. Kumpi Ursulan sydämen viekään: diplomi-insinööri Orpana vai lääkäri Hallanpuru?
Ajankuvana Muuttolintu on mainio. 2000-luvun lukijan silmin Ursula Aavan holhokit tuntuvat suorastaan lapsekkaita. Lieneekö kolmikymppisen (sen ikäinen päähenkilö on) ja melkein kaksikymppisen ajatusmaailmat poikenneet tosistaan enemmän kuin nykyään vai ovatko tämän päivän nuoret varhemmin kehittyneitä? Joka tapauksessa Aino Räsänen on dokumentoinut täsmällisesti länsirannikon nuorison puhetyylin, joka sai vaikutteita 1960-luvun helsinkiläisnuorison kielestä. Myöskin Ursulan työ varakkaiden vanhusten yksityisenä hoitajana saa jo muistojen kultaa päälleen.
Ursula katsoi ikkunastaan suuntaan, jossa tiesi kyseessä olevan henkilön asuvan. Nuoret olivat ristineet hänet Ylhäisyydeksi, ties mistä syystä. Juuri mitään hänestä ei tiedetty. Eikä välitettykään tietää yleisen kaupunkilaistavan mukaan. Heidän olohuoneensa ikkuna avautui kadulle, joten huomaamattaan joutui tuijottamaan valoverhon läpi kadun kulkijoita.
Ylhäisyys poikkesi muista jokapäiväisistä ohittajista. Jokin miehessä ärsytti nuoria, hänen kaikesta piittaamaton, kaukainen ilmeensä, aina moitteeton asunsa, koko hänen aikuisen miehen varma olemuksensa, joka lähenteli ylimielisyyttä. Ehkä tämä ja varmasti myös hänen autonsa. Usein mies kulki jalkaisin ripeätä tahtiaan, mutta jos oli liikkeellä autollaan ei tiennyt kumpaa olisi pitänyt kiitävän hetken tuijottaa, autoa vai sen ajajaa.
- Milloin poikkeaa? Ursula kysäisi.
- Jottako osaisit nätistyä etukäteen, Rami virnuili.
- Älä viitsi.
- Kysyi, minä aikana rouva Aapa mahtoi olla kotona iltapäivisin ja me sen kun annettiin tietoja, Taneli selitti.
- Täällä olisi teepöytä odottamassa, Ursula.
Illalla Rami letkautti jotain vierailusta sivumennen ja se sai Katin oitis korvat hörölle.
- Ihanks totta! alkoi tyttö hyristä silmät ympyriäisinä.
- Ursa-täti, onks Ylhäisyys käyny täällä! Ja kenelle hänellä oli asiaa, mulle vai?
- Sullepa hyvinkin, Rami heitti. - Kyllä sä totisesti olet älyvapaa otus. Mitä se nyt sulle!
- No kun mä olen kokeillu telepatiaani häneen ja olen lujasti uskonu, jotta jonain päivänä hän poikkeaa sisään. Poikkeaa sisään, poikkeaa sisään, poikkeaa ...
- Ja sinä poikkeat pian ulos, ellet lopeta, Rami ravisti sisartaan olkapäistä. - Oleks' sä muka olevinasi taas pihkassa, nainen.
- Kyllä, mutta pihkassa on väärä ilmaus, Kati sanoi painolla.
- Oo, anteeks' vaan, tarkoitin rakastunu. Äärettömästi, taivaallisesti, ihmeellisesti. Mikä jumalainen mies, minun Ylhäisyyteni! Ooh, tuokaa hajusuolaa!
- Hullu, en mä tollanen ole, pöhkö, Kati näytti loukkaantuneelta. - Saa kai sitä ajatella ja tuntea ...
- Joo, joo mutta tämä sankari sattuu olemaan varmasti yli neljänkymmenen, sitä paitsi naimisissa.
- Ei se niin vissin varmaa ole. Sillä on vain eri jänniä naisseikkailuja pitkin menneisyyttään.
- Mistäs sen tiedät?
- Tossu on kertonut. Hän on paljasjalkainen kaupunkilainen, kai hän jotain tietää, selitti tyttö, sillä Ramin virnistys kieli äänetöntä väheksyntää.
Ursula oli huvittuneena kuunnellut sisarusten sanailua. Tossu oli Katin paras tyttöystävä ja luokkatoveri. Kerttu Tossavainen.
- Mitä muuta Tossu tietää? hän kysäisi. - Mikä tämän sinun Ylhäisyytesi nimi on?
- En ole kysyny tai sitten ei ole tarttunut nuppiin, mutt' sen mä tiedän, että se on koneinsinööri ja se omistaa sen jännän vanhan talon tuolla kalliolla, sen joka yksinään merta vasten, kai te sen tiedätte. Se joka ...
- Tiedetään, tiedetään, Rami sanoi, - sehän näkyykin Ursa-tädin huoneen ikkunasta, luulen ainakin. Tää rähjäkaupunki loppuukin noihin kallioihin. Joku pöhkö on joskus saanut talonsa isketyksi tonne ylös. Ja rähjä se taitaa olla sekin. Kuule se on upee tai ainakin on joskus ollu, tyttö lisäsi varovaisesti, ettei saisi liioittelemisesta veljensä irvailua.
Sinä iltana Ursula tutki ikkunastaan näkymää kallioille. Ulkona oli pilvikuutamo ja talojen välistä vilahti meri. Erään valon hän määritteli kuuluvaksi todellakin Ylhäisyyden talolle. Ylhäisyys, hän hymähti. - Ja hassu Kati. Niin tyypillistä tuon ikäisille.
(s. 12-15)