Tympäisi.
Kumma, että itsepäinen ärtymys, jota hän oli lähtenyt haihduttamaan, oli täällä heti vastassa. Se oli kuin magneetti, joka veti kehäänsä, tahtoi tai ei. Tietysti se oli vain patoutumaa, joka oli kertynyt pikku vauvan kuolemasta lähtien, ja hän kyllä tunsi olevansa roisto Elinaa kohtaan lähtiessään noin vain ja viipyessään. Mutta ellei hän olisi niin tehnyt, olisi seurannut vielä pahempaa: Junkkerissa hän olisi suorastaan räjähtänyt. Täällä juuri oli ilmapiiri omansa synnyttämään tuollaisia patoutumia ja sisäisiä myrkytystiloja. Hemmettiin kaikki tuo ylhäinen hienovaraisuus ja vaikeneminen! Rehellinen räjähtäminenkin olisi terveellisempää. Sitä harrasti vain Päivi . . . onneksi edes hän.
Mutta toiset! Isän rauhallinen järkkymättömyys oli suorastaan lamauttavaa, hänen usein liiankin oikeaan osuva asiallisuutensa miltei raivostutti. Nuoria, liekehtiviä tunteita ja kipeästi inhimillisiä harha-askeleita hänen yhteydessään! Niitä ei osannut kuvitellakaan.
Sitten äiti. Hän oli heidän, lasten elämässä yksi ulottuvaisuus, johon mikään pojan arvostelu ei yltänyt. Tietysti hän silti oli ihminen omine heikkouksineen, toisinaan syvästi ymmärtäväinen ja läheinen, toisinaan taas niin kaukainen, kuin ei mikään mahti häntä saisi omista, etäisistä maailmoistaan maan pinnalle. Arttu tiesi, että äiti silloin tällöin pakeni itsetiedottomasti sitä arkea ja sitä todellista arjen elämää, jota hän aina oli vieronut luonteelleen ominaisella tavalla. Ihme kyllä isä, oikea kartanon isäntä, ei antanut ajatuksen varjonkaan langeta siihen suuntaan, että äitiä olisi arvosteltu huonoksi emännäksi. Niin, äiti oli isälle vain Helena ja heille lapsille vain äiti, selittämättä ja vääjäämättä.
Sitten Elina. Artun mielessä kuohahti, ja vähällä piti, ettei hän heittänyt autonpesuharjaansa siihen ja lähtenyt niiltä sijoiltaan ravistelemaan Elinaa. Todellakin hän tahtoisi ravistaa Elinasta pois tuon untelon elämän, tuon turhan surun ja olemattomien syytösten pelon. Hänhän oli kuin vitsaa saanut kissanpoika. Arttu tunsi voivansa melkein vihata, niin juuri, vihata noita kyyneleitä, jotka salattiin, ja surullisia silmiä, jotka kääntyivät hänestä pois. Miksi Elina ei tahtonut lohduttautua, ja miksi hän oli aina niin raivostuttavan kiltti? Eihän sellaiseen saanut otetta! Olisi edes kerrankin myrskynnyt, vaikkapa lyönyt ja ränkynyt ja sitten itkenyt kaiken nukuksiin. Mutta ei, aina tuo mykkä tuska! Mies voi hermostua vähemmästäkin!
Heti romaanin alkusivuilla (12-13) lukijalle tarjoillaan tämä Junkkerin kartanon nuoren isännän, kolmikymppisen Artun, pohdinta perheen muista jäsenistä. Tuo Artun tympeys, ärtyisyys ja välinpitämätön suhde puolisoon onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista. Toinen koko ajan rinnalla kulkeva teema on kartanon lukiolaisneidon Päivin kehittyminen aikuiseksi ja ennen muuta hänen orastava rakkaussuhteensa matematiikanopettajaansa ja Artun asevelitoveriin maisteri Martti Osmolaan.
Sitäkin yllättyneemmäksi lukija saattaa tulla kirjan myöhemmillä sivuilla, missä nuoren herra Junkkerin määrittämät luonnekuvat suorastaan rikotaan, varsinkin Helenan ja Jarin osalta. Leikkimielistä sanailua ja lämmintä huumoria riittää yllin kyllin. Ja kun ...ja Helena soittaa -kirjaa voi pitää Soita minulle, Helena! -teokseen nähden varsin itsenäisenä, niin Näkemiin, Helena! antaa huomattavasti enemmän, mikäli on lukenut myös esikoisromaanin.
Juuri Jari ja Helena Junkkerin persoonien suhteen Näkemiin, Helena! on hyvin antoisa. He eivät näyttäydy enää vain ulkoa päin kuvattujen piirteiden kautta. Sen sijaan pienet lempeät keskustelunpätkät eri puolilla kirjaa tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää, mitä on kypsyminen ja millaisia sävyjä pitkä, sopusointuinen avioliitto perhe-elämineen voi ihmisen elämälle antaa.