Romaani alkaa tilanteesta, missä helsinkiläinen nuori ylioppilasneiti jättää toimensa suurpankin konttorissa ja lähtee kauas pohjoiseen korpikartanoon vanhaa rullatuolissa istuvaa tätiään hoitamaan. Asia on nimittäin niin, että tämä Ulla - niminen päähenkilö on jo nuorena jäänyt vanhemmistaan orvoksi ja isänsä tuulentupien vuoksi perhe on köyhtynyt myöhemmin niin, että varakkaan Justiina - tädin anteliasta kättä on tarvittu.
Kartanon elämä osoittautuu kulttuurishokiksi, tosin ehkä jonkin verran myönteisessä mielessä sillä Ulla näyttää potevan jonkinlaista identiteettikriisiä. Ainoana lapsena ja suvun yhteisyydestä vaille jääneenä Haukan perheen sosiaaliset kuviot yhtä aikaa sekä hämmentävät että kiehtovat. Romaanin keskeisinä hahmoina ovatkin Ullan ja Justiina - tädin lisäksi tämän poikapuolet eli kartanon boheemi leskimiesisäntä Hannu ja läheisessä maaseutukaupungissa asustava metsänhoitaja Sakari sekä eritoten Hannun ikuinen riitakumppani maalaishurmuriserkku Olavi Kuismala.
Edellä mainitut kolme herraa ovat myös sen vuoksi tärkeitä, että romaanin rakkausteema kietoutuu vahvasti heidän ympärilleen. Joku heistä on saava Ullan omakseen ja muuan menettää jopa henkensäkin mutta juonellisuuden vuoksi asiasta ei sopine mainita enempää tässä yhteydessä. Kirjan nimi on sekin merkityksellinen, sillä sekä Justiinan että Ullan kohtaloita sitoo toisiinsa juuri nuotiolla olo elämän eri käännekohdissa.
Nuotio palaa on ennen muuta kiehtova kuvaus lapsen maailmasta. Tärkeäksi hahmoksi nousee pieni viisivuotias Simo-poika, jonka murheellista tarinaa Aino Räsänen kuvaa harvinaisella lämmöllä ja empatialla. Huomionarvoista on myös romaanin aikuisten verrattain uudenaikaiset kasvatuskäytännöt ja yleensäkin ymmärtäväinen suhtautuminen lapseen. Tätä näkökulmaa tukevat kyllä juuri ne ajatukset, joita kirjailija itse on opettajantyöstään elämäkerrassaan esittänyt.
- Älä väitäkään ettet muka tietäisi, että molemmat olemme sinuun rakastuneet, Hannukin, vaikka hän irvisteleekin koko asialle, kuten yleensä kaikelle tässä elämässä.
- Pyydän ...
- Anna kun puhun. Luulin ensin, niin, mitä hullua luulinkaan, ennen kuin sain paksuun kallooni, että tietysti se oli Hannu Haukka, jota varten sinä yleensä olet täällä, ja enpä pahasti erehdy, jos olen ollut huomaavinani sinun päivä päivältä käyvän yhä myötätuntoisemmaksi häntä kohtaan. Niin naisten tapaista saada hellät tunteet syttymään heti kun vastaan sattuu joku, joka osaa tekeytyä onnettomaksi.
Ulla ei kuunnellut enää Olavin viimeisiä sanoja, niin ilkeän hyinen oli se viima mikä tunkeutui häneen. - Kenen puheita sinä kertaat, sinä itse et voi sellaista ajatella, hän kysyi tyhjällä äänellä.
- Puheet sattuivat tulemaan juuri sieltä mistä pelkäsin niiden tulevan.
- Sakari ...
- Kas vain, kun kalikka kalahti. Olipa kipeä paikka.
- Hän ei ikinä ole sinulle haastellut niin vätysjuttua.
- Ellei hän, niin hänen pikku ystävättärensä, eikä se käy yksiin. Ihmettelen vain sinun kiltteyttäsi, teet aivan kuten hänen korkeutensa Haukan Sakari odottaa sinun tekevän. Et näytä kovinkaan mukautuvaiselta päällepäin, mutta onhan tässä arvoja, joille voi laskea. Koko upea valtakunta. Millä oikeudella sinä, kurja mies, luulet haastelevasi tuollaista roskaa.
- Hylätyn oikeudella, neiti Talvenautio. Jälleen kerran minun on hävittävä Haukoille, eikä siis saisi edes hieman ulvoa kuin susi kuutamossa.
- Minä ... minä halveksin sinua, en edes vihaa, se olisi liian paljon. Ja tästä lähtien et roiku täällä, ettäs sen tiedät, ja vie Renttelisikin mennessäsi.
- Sinussa minun silmäni ovat roikkuneet kuin pieksetyllä koiralla, ja sinä itse olet antanut aihetta ...
- En ikinä.
- Muistelepas pikkuisen.
- Se tapahtui Hannun kiusalla ja luulenpa, ettei se sinullekaan ollut ensimmäinen suudelmasi.
- Joka tapauksessa merkittävä.
- Hei siellä, kuului etäämpää rakennuksen suunnalta - olisiko minun pitänyt yskäistä täällä ennen lähestymistäni, vai?
- Sen kun tulet vain, täällä jo taidetaan yskä ymmärtää.
- Mitä kuulinkaan. Ullako se kiusaa pikku Olavia. Tuhma tyttö, häpeä!
- Haista sinäkin mitä tahansa. Hän vain haluaa leikkiä talon valtiatarta.
- Kas vain.
- Tässä annettiin porttikielto eräille ystävillesi. Olavin ääni yritteli leikillistä otetta, mutta yrityksestä huolimatta se vähän onnahteli.
- Minä menen. Ulla nousi ylpeästi.
- Älä lähde minnekään. Hannu tarttui hänen käteensä. - Jutellaan hieman, luulen ettei hätä ole tämän näköinen.
- En hänen kanssaan, Ulla nyökkäsi Olaviin päin yrittäen samalla riuhtaista kätensä irti toisen varmasta otteesta, siinä onnistumatta: päinvastoin Hannu vetäisi Ullan aivan liki itseään. Olavin silmissä välähti. Hänen suunsa vetääntyi irvistykseen, joka oli kai tarkoitettu hymyksi. - Eikö meillä kumpaisellakin ole naisia liiaksikin, hän osoitti sanansa Hannulle aivan kuin Ullaa ei olisi ollut olemassakaan - mutta silti vain yhtäkkiä joku suttura sekoittaa järkipahan. Olen aina sanonut että sen saa aikaan tämä hiton korpi. Jos oltaisiin ihmisten ilmoilla, ei yksi tuollainen edes silmiin osuisi. Lempo soikoon, ollaanko me mielettömiä!
(s. 154-157)