Olen odottanut sinua on Aino Räsäsen toinen romaani. Se on väkevä ja juureva maalaistarina, joka rakentuu neljän omalla tavallaan vahvan henkilön ympärille. Ukko - Esa, vanheneva maalaisisäntä, on ilkeydellä, viekkaudella ja joskus jopa silkalla rikollisuudellakin hankkinut aikojen saatossa itselleen paitsi oman vauraan Petäilän tilan myös Norkovaaran vauraan tilan. Asiaa mutkisti myös se, että Esa oli toivottoman rakastunut "ryöstämänsä" talon tyttäreen, Anna-Leenaan, joka ei kuitenkaan koskaan Petäilään emännäksi suostunut.
Sen sijaan Anna-Leena rakensi itselleen ja Johanna-tyttärelleen pienen mökin, jota hän helli ja vaali. Pikku hiljaa myös naapurissa Ukko - Esan ainoa poika Tapani kasvoi ja ryhtyi toteuttamaan kutsumustaan uudisraivaajana. Tapania ja Johannaa puolestaan yhdistää kasvinsisaruus, ovathan he korpisen seudun ainoat lapset ja nuoret. Ja erityisesti Petäisten vanha isäntä on kovin mieltynyt Johannaan.
Tästä asetelmasta alkaa Olen odottanut sinua. Varsin pian keskeiseksi nouseekin kysymys Tapanin tulevasta vaimosta, sillä isä - Esan yllätykseksi Tapani kihlautuu sivistyneen ja koppavan Helka Kasken kanssa, joka alkaa heti vastoin Tapanin periaatteita suunnitella rakennuksia ja tiluksia uuteen malliin. Vaikka romaani onkin ennen muuta kertomus eriasteisten talonpoikaisihmisten elämästä, nousee rinnalle myös pohdinta sivistyksestä, lukeneisuudesta ja sen myötä tulevasta edistyneisyydestä. Ja aina ei suinkaan jälkimmäisten eduksi.
Olen odottanut sinua sisältää sangen monia aineksia. Hyvin rakennettujen luonnekuvien lisäksi myös kieli on rikasta ja kiehtovaa niin ihmis- kuin luontokuvauksissakin. Huumoriakaan ei puutu. Kirjan nimen mukaisesti rakkaus saa luonnollisesti oman sijansa ja vain siveellisin suudelmin sinetöitynä. Ainoastaan Petäilän rempsakka piikatyttö Maikki antaa sulhonsa renki - Roopen tulla yöjalkaan aittaansa.
Johanna ei voinut sille seikalle mitään, että Reetun kertomus oli nostattanut hänen ihonsa siiralle hänen astuessaan ukon huoneeseen. Hänen nuoressa mielessään oli ukko koko kertomuksen pahahenki. Hänen äitinsä kotitalon menetys, hänen isänsä karkoitus ja maanpakolaisuus rintatauteineen, Jalmari-enon surkea loppu, Tapanin äidin kova elämä, kaikki nämä asiat tanssivat mustina henkinä Ukko - Esan ympärillä. Mutta nähdessään, kuinka äärettömän yksinäiseksi poika jätti nuoressa onnessaan vanhuksen, kävi hänen tätä sääliksi. Ja jokin hänen rehellisessä tunnossaan puolustikin ukkoa. Tämä ei ollut paha, oli vain onneton ihminen, joka oli käynyt katkeraksi ja omituiseksi. Senjälkeen kun Tapani oli löytänyt tyttönsä, oli ukon tavanomainen ivallisuus ja kärkevyys muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän pysytteli enimmäkseen kamarissaan, jonne vain Johanna kelpasi hoitamaan häntä. Tyttö oli ainoa ihminen, kenen kanssa hän viitsi sanan vaihtaa, tälle hän osasi olla jopa lempeäkin omalla karulla tavallaan.
Kerran Johanna vei tapansa mukaan tuopilla kuumaa vettä ukon lääketotia varten. Tämä istui mietteisiinsä vaipuneena ikkunan ääressä. Siitä hän yhtäkkiä tokaisi:
- Mitä sinä olet puuhannut tänään?
- Olen ollut emäntänä. Kustaava ja Lepikon muori ovat pyykillä.
- Älä sinä aina niissä akkain töissä. Opettele vähän noitakin isännän puuhia tuolla ulkosalla.
- Mitä minä sillä opilla tekisin?
- Sitä ei tiedä, minä päivänä olet sekä emäntänä että isäntänä.
Johanna heläytti nauraen:
- Missäpä minä voisin olla kumpaisenakaan.
- Omassa talossasi ja sukuni maalla.
- Nyt ukki hourii. En muuksi ymmärrä. Otanko kaapista lääkkeen?
- Kaadahan vähän kuppiin. Tuota taannoista puhetta ei sinun tarvitse ymmärtääkään. Mutta asia on niin, että jos pojalla on asiaa kihlamarkkinoille jonkun syrjäisen heikaleen kanssa, niin on minulla myös asiaa tuomarin pakeille. - Ukko kulautti hyvän ryypyn kuumasta tuopista. Silmät kiilsivät viisaan näköisinä mahtavien kulmakarvojen alta. Oli menossa jo toinen tuoppi "tätä evästä".
- Ota, Johanna, sinäkin tuosta, jos kelpaa vanhan partaturvan jäleltä! Ei se pieni lääke pahaa tee. Käy paremmin syöntisi sitten, olet kovin heiveröinen.
- Kyllä minä syön kuin nuori hevonen ilman lääkettäkin.
- Otahan kuitenkin, jotta kestät kuunnella, mitä sinulle sanon. Vielä menen tuohon taannoiseen. Kyllä olen vielä täydellä tunnollani, sitä vastaan ei kukaan pysty väittämään, ja pystyn testamentin tekoon.
- Miksi pitäisi tehdä joku testamentti? Eikö asia ole selvä, kun on yksi varma perijä?
- Minun pojalleni ei kuulu tämä talo kokonaan. Niin se on, älä tollota päästäsi ulos silmiäsi, tyttö! Petäiselle kuuluu vain Petäilän paikka. Vanha Norkovaara ei kuulu minulle eikä Tapanille, se kuuluu sinulle. Onko selvä?
- Tyttö ponnahti pystyyn.
- Hyvä Luoja! Ette saa tehdä niin. Minä en tahdo sitä, se ei kuulu minulle. Äitikään ei tahdo...
- Suusi kiinni! Jukoliste, se kuuluu sinulle! Sitä varten olen sinua kasvatellut ja tyttärenäni pitänyt, että pääsen tuosta talosta. Ymmärrätkö, sinun on se otettava. Mutta mitä sanoo Tapani?
- En halua olla salaliitossa häntä vastaan.
- Se ei kuulu häneen. Naikoon sen heikaleensa. Luulin ja toivoin, että se naimapuuska väistyisi vähän tuonnemmaksi, olisi sitten katastanut lähempää. Mitä sitä merta edemmäksi kalaan! Mutta mitä näistä sinulle, annahan nuo piippuvehkeet. Ja sitten pidä omina tietoinasi, mitä olen sanonut. Kyllä kai sen ymmärrät ilman muuta, tuota testamenttijuttua tarkoitan.
- Kasken Helka kuuluu olevan rikas ja kaunis. Saadaan olla ylpeitä, että Tapani sellaisen löysi.
- Pirut minä hänen rahoistaan. Johan minä sanoin, että naikoon vaikka taivaan enkelin, kun ensin pääsen tästä kaupungissa käymään. No, menehän jo töillesi! En sinua enää kiusaa. Korjaa nuo vehkeet tuolta pöydältä pois! Liiaksi rupee maailma makoiselta tuntumaan ja sen ihmiset, vaikkeivat ne olekaan kuin suuria juuttaita kaikki. Sinäkin lekotat siinä koriana kuin potatinkukka. Niin se oli Anna-Leenakin ennen. Vankempi vain oli luonnoltaan kovempi, mutta samat oli silmät, oli mustat kuin yölinnulla. - Ukon silmistä tipahti kyynel. - Kova oli luonto, oli perhanan kova ...
(s. 47-49)