Aino Räsäsen toinen romaani alkaa yllättävästi. Tarinan minä kertoo kohtalonsa lyhyesti ja ytimekkäästi jo ensi sivuilla ja lukija tuleekin pahemman kerran huijatuksi mikäli erehtyy luulemaan juonellisten ainesten loppuvan alkuunsa. Itse asiassa huipennus ja loppuratkaisu tapahtuu vasta viimeisillä sivuilla. Ja vaikka rakkaus onkin kirjan merkittävä teema, kuuluu teos tekijänsä syvällisimpiin.
Onnen kanssa piilosilla on kertomus nuoren Anna Soturin minuudenrakennuksesta. Vakavaraisen Soturin talon jälkeläinen rakastuu kiertävään metsäteknikkoon ja kihlautuu tämän kanssa. Tätä toimitusta ei voi kiivasluontoinen Pekka Soturi hyväksyä vaan ajaa tyttärensä pois kotoa. Aivan mieron tielle neitonen ei kuitenkaan joudu, sillä isä osoittaa tyttärensä uudeksi majataloksi niin kutsuttua Etelän mökkiä.
Pienessä lintukodossaan Anna rakentaa niin pesäänsä kuin reviiriäänkin. Työ muodostuu mielen kohottajaksi silloinkin, kun kalmanhajuinen kirje Aarnelta saapuu. Tai silloin kun luonnon riemuhetkestä ilmaantuu seuraamuksia. Onni ei pysy täysin piilosillakaan. Siitä pitävät huolen romaanin kaksi sankaria, metsäpiirityönjohtaja Kari Koskela ja metsänhoitaja Jukka Parmas, joista toisesta tulee Annan sydämen valittu - tosin pitkällisten odotusten kautta.
Onnen kanssa piilosilla sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin ja romaanissa voi nähdä laajemminkin symboliikkaa 1940-luvun lopun suomalaisesta jälleenrakennuksesta niin ruumiillisesti kuin sielullisestikin. Yleisen niukkuuden vuoksi rahoista pidetään hyvää huolta ja samaa säästeliäisyyttä noudatetaan tunnetaloudessakin. Teot tulevat puheita tärkeimmiksi, yksi merkittäviä kohtauksia on Annan ja hänen isänsä sovinnonhalaus. Asioita ei sanota suoraan vaan tiivistetyin kiertoilmaisuin, kuten esimerkiksi sulhas - Aarne kirjeessään: "vielä pahempaa oli se, että minä vaatimalla vaadin sinut kokonaan, sinut, puhtaan, joka suurin lapsensilmin sitten uhrauduit" ja edelleen "Jos siitä olisi seuraamuksia, mikä tuskin on mahdollista, niin koeta pitää pääsi silti pystyssä." Niukka puhe ruumiillistuukin Annan ja naapurin Tanelin kalaretkellään käymässä keskustelussa.
Aamupuoleen tuuli tyyntyi ja sade taukosi. Auringon ensimmäiset säteet löysivät säihkyvän pisaramaailman lehdistä ja nurmelta. Taneli kolisteli rannalla veneen tappia kiinni melanvarrella. Tempasin orrelta huivin päähäni ja juoksin rantaan kiskoen mennessäni vanhaa tuulitakkia päälleni.
- Hei, Taneli, luikkasin yli salmen - minä tulen soutajaksi. Kuulitko?
- Joo, kuultu on. Soudan sieltä kautta.
Tuotapikaa olin hänen veneessään, ja kokka käännettiin Kostarin luotoja kohti.
Taneli katsoi minua pitkään. Taisi olla katseltavaakin … valvotun yön jälkeen. Hän sanoi:
- Se myrskysi vähän viime yönä.
- Niin ... myrskysi.
Oltiin ääneti. Sitten Taneli pani melan kainaloonsa ja sytytti huolellisesti piippunsa. Kysyi sitten noin sivumennen, silmissään kätkettyä hymyä:
- Hyviäkö olivat kullan terveiset?
- Eivät olleet. Ilmoitti olevansa kuollut jo silloin, kun saan kirjeen.
Tanelin silmistä hymy vaihtui epäluuloiseksi hämmästykseksi:
- Mitä sanoit! Mikä hänet nyt tappoi?
- Keuhkotauti, sai verensyöksyjä. Hän oli sotavammainen.
Jokaisen sanan, minkä pusersin huulieni yli, tunsin teräväkulmaisina särminä viiltävän kipeässä haavassa.
Nyt katsoi vanha mies minuun ahavan vaalentamien kulmiensa alta syvästi ja vakavasti:
- Vai sillä tavalla, hm, vai sillä tavalla kävi, Anna. Hm … ja sinä läksit soutajaksi.
- Niin, minulla täytyi olla työtä alkuun päästäkseni. Ymmärrätkö?
- Ymmärränpä hyvinkin. Tuollaista minä oikein ymmärränkin. Sinussa on oikeata ainesta, tyttö! Nyt vain kokka tuuleen.
(s. 52-53)