Kartanon nuorempi isäntä Arttu Junkkeri on jäänyt kohtalokkaan etelänmatkan jälkeen leskeksi alle nelikymppisenä ja etsii nyt elämälleen uutta suuntaa. Kiinnostuako maanviljelyksestä vai houkuttaisiko kaupungin humu enemmän? Arttu on joutunut ottamaan lisää vastuuta talosta, sillä Jari Junkkeri on yllättäen kuollut. Virkistääkseen murehtivaa Helena-äitiään vanhin tytär Eeva houkuttelee tämän ulkomaanmatkalle. Eeva ja Eero Alasen lapset tulevat siksi aikaa Junkkeriin hoitajanaan salaperäinen neitonen...
Kirjan nimestä huolimatta teoksen keskiöön nousevat Arttu Junkkeri ja Raitalon kartanon tytär Taina. Artun ja Tainan rakastumiskuviossa käydään lävitse mitä klassisimmat käsitykset naisesta ja miehestä ja näiden suhteesta rakkauteen ja parisuhteeseen. Mies esitetään itsevarmana, koukkujaan heittelevänä onnenonkijana ja kun nainen on nappaamaisillaan madon, ilmoittaakin kalastaja harjoittavansa vain luonnonsuojelutyötä! Nainen on puolestaan kuin hellyyttä kaipaava kissanpoika, joka saattaa kesken kaiken napata silittäjäänsä sormesta.
Siitä huolimatta, että romaanin perusasetelma on Artun ja Helenan leskeyksineen vakava, ei itse kirja ole sitä. Varsinkin ensimmäiset sata sivua on sävyltään kepeää. Vasta kun kuvataan Päivin tutustuminen Tainaan ja heidän ystävystymisensä, aletaan käsitellä Elinan kuolemaa, Jarin kuolemaa, Artun ja Elinan parisuhdetta sekä tietysti Päivin ja maisteri Martti Osmolan epäonnista rakkaustarinaa. Eräänlaisena käännekohtana voi pitää kesäistä iltahetkeä, jolloin Päivi uskoutuu Tainalle ja kertoo traagisesta matkasta Rio de Janeiroon.
En unohda sitä milloinkaan, elän kuinka vanhaksi tahansa. Vettä ja taivasta, raikasta tuulta, uskomattoman puhdasta laivan kantta, turvallinen Ernst-setä kapteenina ja minä itse huimaavan onnellinen nuori tyttö uutuuttaan kirkas kihlasormus sormessani!
Päivi tempasi koivunoksan alkaen kuoria sitä hampaillaan varvuksi.
- Hm. Oli siinäkin teinityttö, jatkoi hän, - jolla oli kaksi liikaa: se sormus ja se kaukomatka. Äksy kun oli, se tyttö, niin ei ollut auttanut edes isänsä järkevä vastustus, vaan oma tahto oli ollut vietävä perille. Ja opinnot, mitä ne olivat moisten seikkojen rinnalla, ne olivat saaneet jäädä.
Tainasta tuntui pahalta kuulla noin nuorelta tytöltä tuollaista itseivaa. Samalla hän ei voinut olla panematta merkille, että Junkkerin sisarusten, Päivin ja Artun, luonteet olivat huomattavan paljon kokoonluodut samoista sävelistä.
Taas eksyin aiheestani, hupakko. Kuina nyt enää auttaisi oma tai muiden arvostelu! Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, jatkoi Päivi. - Saavuimme Rio de Janeiroon, ja silloin se alkoi, se matkamme onneton osa. Vastahan te olitte matkanne alussa? Niin mitä sitten tapahtui? kysyi Taina.
- Elina sairastui. Emme heti pitäneet sitä vakavana, eikä hän itsekään. Täynnä intoa valmistelimme pitkää ja valmiiksi suunniteltua matkaamme mantereen sisäosiin aina päiväntasaajavaltioita myöten. Mutta kävikin asiallisemmaksi etsiä Elinalle kunnollinen ja pätevä lepopaikka jossakin täysihoitola - parantolassa. Sellaisen todella saimmekin jonkin matkaa Riosta. Ihana paikka, saat uskoa, mutta kustannuksille oli ummistettava silmänsä.
- Pian huomasimme, mikä vaikutus meihin oli tällaisella suunnitelmien tuhoutumisella. Arttu ja Martti - tarkoitan Osmolaa - kävivät levottomiksi, murjottaviksi ja lopulta hermostuneiksi, vaikka yrittivätkin sitä kaikin puolin salata. Tietysti sairas Elina huomasi sen. Ja Elina, joka terveenä ollessaankin aina oli yhtenä arkana hermona siitä, ettei vain olisi kenenkään tiellä eikä vastuksina, kärsi tilanteesta eniten. Hän pyytämällä pyysi ja vaati meitä lähtemään. Eihän hänellä mitään hätää olisi ja lääkärikin oli hyvä ja luotettava, ja lisäksi eurooppalainen, niin hän vakuutti. Ajattelin, jotta tilanteen kärjistynyt epävarmuus rasitti Elinaa, joten hänen ehdottamansa ratkaisu oli ehkä hyväkin.
- Niin miehet sitten lähtivät, minä en. En voinut jättää sairasta Elinaa. Valitin jalkaani, jonka olin jokin aika sitten pahanlaisesti loukannut täällä kotona. Selitin viihtyväni tuossa todella paratiisimaisessa paikassa, ja sain heidät uskomaan. Vaikka...
(s. 114-115)