Viidennen Helena-romaanin päähenkilö on Junkkerin kartanon kaunis kuopustytär Päivi. Päätettyään kihlauksensa yhteiskoulun biologian lehtorin, maisteri Martti Osmolan kanssa, Päivi lukee itsensä ylioppilaaksi ja pohtii ankarasti elämälleen suuntaa. Merkittäväksi ratkaisuksi muodostuu kauppalan kirjakaupan ja kemikalion osakkaaksi ryhtyminen. Toimenpide on siinä mielessä yllättävä, että Päivin ei missään Helena-kirjassa ole annettu ymmärtää harrastavan kirjallisuutta. Pikemminkin hänen harrastuksiaan on kuvattu luonnonläheisiksi ja urheilullisiksi.
Elämänmuutoksessa on kuitenkin kysymys ennen kaikkea itsenäistymisestä. Perheen nuorimmaisena Päiviä on aina pidetty lapsenomaisena ja tämäntapaista luonnekäsitystä hellitään tässäkin romaanissa kautta linjan, vaikka jonkinlaista kypsymistäkin tapahtuu. Ei kuitenkaan mitään kovin radikaalia, joka ehkä vaikuttaisi suoranaisesti epäluonnolliselta. Päivin sisäisen maailman pohdintaa on paljon. Enemmän kuin missään aiemmassa Helena-kirjassa, Päivi, Helenan tytär -romaanissa keskitytään kuvaamaan muita kirjan tapahtumia päähenkilön mielenmaiseman kautta.
Koska neiti Junkkeri on vastakkaista sukupuolta puoleensa vetävä yksilö, on luonnollista että myös miehet saavat romaanissa sijansa. Ihailijoita on peräti kolme kappaletta. Järkevä nuoruudentoveri kanttori Tupasen poika on opiskellut ekonomiksi asti ja paikallisen tehtaan konttoripäällikkönä viettää vapaa-aikaansa Päivin seurassa kuin uskollinen koira. Huomattavasti enemmän jännitteitä tarjoaa päähenkilön suhde Martti Tuomolaan. Entinen kihlattu tuo ensin keuhkokuumeiselle Päiville sylillisen punaisia ruusuja mutta jo seuraavassa kohtaamisessa käyttäytyy aivan toisin.
Kuitenkin hän ajatteli itsekseen pimeässä vielä... Mistä Martti oli häneen suuttunut? Mistä...? Päivi turhaan kyseli itseltään. Ei yhtään sanaa hän ollut vaihtanut hänen kanssaan, ei yhtään katsetta, ei hyvästiä, ei sitten pienintäkään merkkiä siitä, että edes tunsi!
(s. 135)
Entä sitten teoksen oikea aito taiteilija, suomalais-italialainen Mario Utti? Vaikka hänen ja Päivin välillä on ilmiselvästi eroottista virettä, kuvataan heidät toisilleen eräänlaisiksi vastavoimiksi. Päiviä verrataan kevääseen ja Mario taas esitetään jo harmaahapsena, jonka on kevään sijasta syytä ihailla iltaruskoa. Todellisuudessa taiteilija lienee tuskin kuutta kymmentäkään! Iän tuoman charmin ja kypsyyden lisäksi hän tuo syntyperänsä ja ammattinsa vuoksi eksoottista tuulahdusta kirjan tapahtumiin:
- Sitten minulla on ilo pyytää vieraitani päivälliselle kahvin jälkeen rantamajalleni, Mario sanoi ja jälleen nähtiin, miten Ranskassa osataan kumartaa. - Pyydän anteeksi, että kiireitteni vuoksi viivyn poissa, mutta toivon teidän viihtyvän siihen asti toistenne seurassa.
(s. 149)
Romaanin loppu on Helena-sarjalle tyypillisesti onnellinen. Tällä kertaa se on kuitenkin myös samalla kertaa hyvin yllättävä ja lukijaa pidetään jännityksessä aivan viimeisille sivuille saakka. Loppuratkaisussa avautuu myös muuan näkökulma naisen ja miehen ajattelutavan erilaisuudesta. Tässä miehen selitys:
- Pelkäsin.
- Pelkäsit?
- Pelkäsin, että jos vilkaisenkaan sinuun, annan itseni kaikille ilmi. En hennonut sinua saattaa uusien juorujen kohteeksi. Olen niistä saanut rakkaassa pikku kauppalassamme aivan tarpeeksi.
(s. 152)