Aino Räsäsen viimeiseksi jäänyt romaani palaa vielä kerran maalta muuton teemaan. Tyyne Vauhkola ostaa yliopistokaupungista puutalon, jonne hän saa vuokralaisekseen erikoislaatuisen sukulaisperheensä ja apulaisekseen naapurin Marja-Leenan, joka hakee kaupungista parempaa elämää. Mutta löytyykö sitä, siinä kirjan keskeinen teema.
Sirpale onnea käsittelee 1970-luvun lopun ajankohtaisia aiheita. Maaseudun usein puutteellistenkin olosuhteiden vaihtuminen kaupungin mukavuuksiin ei tapahdu kivutta. Varsin konkreettisesti tämän kokee Kauko Vauhkolan perhe, jonka sosiaalinen nousu nimenomaan taloudellisesti on huimaa. Se vaatii uhrinsa, avioeron ja perheen pojan Matin surullisen kohtalon.
Romaanin sivistyksellistä nousua edustaa lahjakas yliopisto-opiskelija Perttu, hänkin saman kylän poikia kuin muut Tyynen holhokit. Pertun seurustelua naapurin filosofian ylioppilaan Niina Sandin kanssa pidetään suotavana, mutta Matti Vauhkolan ihailua samaista neitosta kohtaan ei. Samoin Marja-Leenakin voi olla hyvä toveri, mutta rakkaudellinen onni on varattu vain tietyllä tapaa samoista lähtökohdista oleville. Tätä arvotusta ei sanota useinkaan ääneen, vaan sen voi rivien välistä lukea.
Puukaupungin tuhoutuminen puhuttaa jälleen tässäkin teoksessa. Tuo puutalojen purkuvimma koettiin 1970-80 -lukujen vaihteessa monessa kaupungissa Näin jälkikäteen arvioituna voi Aino Räsästä pitää hyvällä syyllä oikeana ekologisten ja esteettisten arvojen kannattajana ja kirjailija tuo aiheeseen myös ihmisen, asukkaan näkökulman:
Pertun huoneen ikkunasta näkyi naapuritalo vain epämääräisenä silhuettina. Kaupungin valot himmensivät taivaan kuulauden ja saivat tähdetkin näyttämään innottomilta. Vastapäisen talon toisessa päätyhuoneessa loisti himmeä lukuvalo. Valkea pitsiverho oli jäänyt rakoselleen, joten lampun keltahohtoinen loiste antoi himmeän kimalluksen orapihlaja-aidan lehdettömille oksille.
- Tuo naapuritalo on tehty varmaan samoilla piirustuksilla tämän kanssa, Marja-Leena arveli.
- Niin on ja samoin myös talo toisella puolella.
- Ai se, jonka omistaa se piskuinen hauva. Muita en ole nähnytkään vielä. Minusta nämä vanhat talot ovat tavattoman viehättäviä. Kodikkaita. Tunnelmallisia. Eroavat edukseen ympäristöstään. Mitä sinä ajattelet, näytät kuin haluaisit sanoa kernaasti mielipiteesi?
- Kuulostanee liian tunteenomaiselta, mutta minä rakastan tätä taloa naapureineen, pikku puistoineen, kaikkineen. Se on kuin keidas keskellä tätä asiallista ja tuiki käytännöllistä ympäristöä.
- Suurta ja kolkkoa.
- Voitko kuvitella, että näitten purkutuomio oli vain hivenen verran päässä toteumistaan. Eikä ole varmaa vieläkään. Päätös jäi väliaikaiseksi.
- Ei voi olla totta!
- Totta mikä totta. Liian lähellä keskustaa. Nämä pitäisi kuulemma uhrata yhteisen edun vuoksi, sillä näiden kolmen vanhan puutalon takia jouduttaisiin uusimmassa kaavoituksessa muuttamaan jokin tärkeä katuosuus. Vaihtoehtona purkamiseen ovat joko nämä tai eräs kerrostalo. Hemmetti kuin tekisi mieleni mennä se räjäyttämään! Ruma kuin mikä ja täynnä vain pieniä kopperoita ihmisasunnoiksi.
- Tyyne sai kuitenkin kunnostusluvan.
- Väliaikainen ratkaisu. Sekin Kauko Vauhkolan ansiota. Taisi mennä hukkaan naisparan pennoset.
- Minusta Tyyne ei ole ratkaisuunsa tyytyväinen. Ei ainakaan vaikuta onnelliselta.
- Vai vielä onnellinen! Tyyne-rukka. Kiskaistu rakkailta juuriltaan ja kaunis vanha talo sai väärän omistajan.
- Et kai tarkoita noita sukulaisia, Vauhkoloita?
- Enpä tietenkään. mitä heistä, vaikka käyttävätkin hyväkseen hämmentynyttä naisparkaa. Tyynen omaisuus tässä on kiinni, ei heidän. Hän ei vain ymmärrä talon arvoa kulttuurimielessä. Tämän talon omistajan pitäisi ottaa sydämenasiakseen taistella sen puolesta samoin kuin naapureidenkin. Nämä kyyristelevät pelokkaina pikku puistonsa suojassa, vaikka niiden kuuluisi helmenä loistaa ympäristölleen.
- Puhut runollisesti, Marja-Leena hymyili.
- Mutta kuka sitten ryhtyisi tosissaan taisteluun?
- Etten vain olisi minä!
- Sinä!
- Niin niin, jos omistaisin tämän. Olisi kannustin ja motiivi kotini puolesta.
- Mutta ethän sinä pysty! Eikä Tyyne osaa edes myydä. Eivätkä Vauhkolatkaan suostu, ovat ennenkin puhuneet Tyynen ympäri.
- Totta kaikki. Mutta on yksi, johon pystyn ja se on taatusti omaani: unelma!
- Ja uskot unelmaasi! Voi, sinua Perttu Poukama! No, eihän sitä kukaan kiellä.
- Unelmaan on uskottava. Silloin se on oikea.
- Marja-Leena vetäisi ikkunaverhon kiinni. Sekin oli sivustaan rakosellaan, samoin kuin naapurin verho vastapäätä. - Oli minullakin unelma, hän huoahti kevyesti, - mutta ei ole enää. Enkä enää kuuna päivänä usko unelmiin.
(s. 41-43)