Aino Räsäsen esikoisteos Soita minulle, Helena! kuuluu Suomen suosituimpien kirjojen joukkoon. Se on yksi niistä harvoista viihderomaaneista, joita on painettu yli sadan kappaleen ( 128 800 vuonna 1996). Soita minulle, Helena! -romaanin otti heti varsinkin maaseudun naisväestö omakseen. Sodanjälkeisessä Suomessa Helenan koskettava ja ennen muuta sadunhohtoisen romanttinen kohtalo tarjosi mahdollisuuden uskoa tulevaisuuteen. Sen sijaan kirjallinen yläluokka kummastui ja jopa kauhistui.
Kirja alkaa kuvauksella, missä 22-vuotias kansakoulunopettaja Helena Parola tutustuu uuteen kotikyläänsä ja sen juurevaan talonpoikaismaisemaan. Helenan isä, joka on kuollut hänen ollessaan kymmenen, oli kirkkoherra. Tyttö itse on luonteeltaan "myrskylintu"; salaperäinen ja vaarallisen odottamaton. Tunteet määräävät hänen toimintaansa. Musiikki on elämän elinehto ja Helena soittaa niin viulua, pianoa kuin urkujakin. Luonnon hän ottaa haltuunsa metsästämällä, kalastamalla, ratsastamalla ja tekemällä ulkotöitä "kuin mies". Mutta ennen muuta Helenalla on ankara moraali.
Pian päähenkilö solmii avioliiton sairaalloisen maalaistalon pojan kanssa. Helena odottaa saavansa sielulleen levon tuossa kauneutta ja rauhaa tulvivassa rakennuksessa, joka tulisi olemaan hänen kotinsa. Anoppi osoittautuu kuitenkin suorastaan vihamieliseksi ja mikä hirveintä - hän kieltää Helenalta musiikin. Aviomies on kyllä kiltti ja hellä mutta paitsi niin heikko ruumiiltaan myös henkisiltä ominaisuuksiltaan. Hän herättää Helenassa rakkauden sijaan vain myötätuntoa:
- Et ole vielä pieniin päin?
Helena säpsähti. Kirsti satutti hänelle epävarmaan, arkaan kohtaan. Hän oli itse mielessään ajatellut tätä asiaa ja posket polttaen säikähtänyt ajatusta, ettei hän olekaan oikea nainen, sillä ei vielä kertaakaan hän ollut kuumentunut Erkin mukaan. Velvollisuudesta ja ollakseen tuottamatta mielipahaa hän oli tälle antautunut, mutta kuin ulkopuolella itsensä, ja oli iloinnut päästessään jälleen omiin unelmiinsa ennen unen tuloa. Unelmiinsa kuin nuoret tytöt. Ja sellainen hän tunsi vielä olevansa.
Soita minulle, Helena! on rakkausromaani. Aino Räsäsen tuotantoa analysoinut Eila Pennanen määrittelee rakkausromaanin tavoitteeksi rakkausavioliiton syntymisen. Rakkaus, nimenomaan porvarillisessa avioliitossa, on naiseuden täyttymys. Avioliittoa seuraa luonnollisesti äitiys. Koska Helena ei voi kokea täydellistä naiseutta Erkin kanssa, ei rakkausavioliittokaan ole silloin mahdollinen. Romaanissa asia ratkeaa luonnollisesti, sillä aviomies kuolee noin vuoden avioliiton jälkeen.
Soita minulle, Helena! on myös kehityskertomus. Rakkaus antaa tälle kehittymiselle puitteet. Koko romaanin ajan eräänlaisena sankarimiehenä kuvataan paikallisen kartanon poikamiesisäntä Jari Junkkeri. Hän edustaa Helenalle monella tapaa miehen ideaalia aina agronomi-tittelistä alkaen. Helena rakastaa Jaria, mutta korkean moraalinsa vuoksi ei voi pettää kuollutta miestään. Jari puolestaan peittää tunteensa töykeällä käytöksellä. Helenalla minuuden rakentumisen käännekohtaa merkitsee serkun vastasyntyneen lapsen näkeminen. Hän tuntee suurta halua tulla äidiksi Jarin lapselle. Äitiydessä voi toteuttaa naiseutensa, mikä merkitsee myös eroottista kehittymistä nuoresta tytöstä aikuiseksi naiseksi.
Helena onnitteli serkkuaan ja tämän vaimoa. Helvi makasi hiljaisena, äidin onnea säteillen, ajatteli Helena, ja Ilmari istui hänen sänkynsä laidalla. Sitten Helena kumartui pienen korin yli. Varovaisesti hän kosketti pieniä, ruusunpunaisia nyrkkejä siinä pikkutyynyllä, pään viereen koukistettuja. Se oli suloinen kosketus, silkinhienon ja tuoksuvan ihon alla virtasi uusi elämä. Helenan sielussa sykähti oudosti. Jokin uusi, ennen tuntematon, hurmaava kosketti hänen sydäntään! Kuuma aalto tulvahti hänen ylitseen. Kiirehtien hän keksi asian ulos. Hän kulki pois kartanolta. - Lapsi... uusi elämä. Hänkin tahtoisi antaa oman elämän...hänen lapselleen. Voi! Jumalani! Niin hän tahtoisi! Hän tahtoisi olla hänen lapsensa äiti! - Äiti! - toisti Helena ääneen. Hän tunsi sydämensä kiivaan sykkeen. Hän oli outo omalle itselleen, hänessä on herännyt jotakin uutta, voimakasta, jotakin kannattavaa, jota vastaan hän riemuiten kohotti kätensä. Mutta ne vaipuivat, ja voihkaisten hän pysähtyi. Mitä minä ajattelenkaan, mitä tunnenkaan! Ja hänen poloisessa mielessään alkoi sitkeä taivallus jälleen sille paikalle takaisin, jolta hän oli tuolle kieltäymyksen tielle lähtenyt. Mutta vaikka hän urheasti nosti katseensa Erkin kuvaan rukoillen vakuutta siitä, että teki oikein, näytti aina sitä kuin tämä kieltävästi pudistaisi päätään, ja kun teki kysymyksensä Kristiinan kuvalle, näyttivät harmaat suortuvat ohimoilla heilahtavan tämän vastatessa varoittaen. Helena viimein vain päätyi polvilleen: Jumalani, selvitä sinä tämä, minä itse vain sotken.
(s. 229)