Tuulenpesä-romaania voi hyvällä syyllä pitää tuhkimotarinana. Jo siinä vaiheessa kun suutari Kivisen kasvattitytär on päässyt länsirannikon kaupunkiin lääkäriperheen kotiapulaiseksi, pohtii kahdeksantoistakesäinen Aili: "Erästä asiaa en ollut talossa vielä lakannut kummastelemasta: minua, tuntematonta maalaistyttöä, joka lehti-ilmoituksen mukaan oli päässyt taloon, pidettiin täällä miltei kuin perheeseen kuuluvana! Tohtori oli sinutellut ensi hetkestä alkaen, rouva myös ja tämän viimeinen vaatimus - tai oikku oli, että myös minä kutsuisin häntä Pikkumamaksi. Käsittämätöntä. Kuin jossakin tarinassa ikään. Olin sisäkkö ja kamarineiti, rouvan juoksutyttö ja seuraneiti. Aterioin heidän kanssaan ja suurta kirjastoa sain käyttää mielinmäärin." (s. 119 - 120)
Teoksessa Kotimaisia naistenviihteen taitajia kirjallisuudentutkija Taru Väyrynen toteaa: "Parhaimmillaan Räsänen tavoittaa loiston, josta itse Charles Dickens ylpeilisi. Tuulenpesä (1958) on Oliver Twistin henkinen sisarteos, jonka alussa köyhän tytön karu arki kuvataan sumeilematta, hyvin realistisesti, ja siihen sekoitetaan viihteellinen juoni." Juoni onkin paitsi viihteellinen (Aili saa arkkitehtinsa ja löytää kadotetun isänsä ) myös vauhdikas: Sivulle 59 päästyä päähenkilön lapsuudessa on päästy jo ripille pääsyyn saakka ja seuraavat lähes kaksisataa sivua kuvaavat seuraavaa viittä vuotta!
Mielenkiintoisen lisän romaanin rakenteelle antaa ajatukset perinnöllisyystieteen opeista ja verenperinnön vahvuudesta, jotka olivat lääketieteen muodikkaita teorioita vielä sodankin jälkeen. Kautta koko Aili Terhon lapsuus- ja nuoruusiän kanssaihmiset pitävät häntä muita herraskaisempana, vaikka hänen alkuperästään on vain epämääräisiä huhuja. Aili itsekin etsii jotakin, jolle hän ei osaa oikein antaa edes nimeä; hän vain haluaa suutarin hajun pois itsestään. Siitä huolimatta, että kasvatti - isä Kalle on rakas ja tärkeä henkilö. Samaa eteenpäin pyrkimisen halua edustavat teini-iässä kirjat. Tämä kaikki on kuitenkin noissa vaatimattomissa oloissa poikkeuksellista ja ajan arvomaailman kiteyttää tohtori Jalavan mielipide: "Kummallista, mutisi hän. - Hm, mutta onhan niitä - yksityistapauksia."
Kansakoulun lopettajaisjuhlaan äiti toki muisti tytärtään kirjeellä, jossa oli valokuva. Siinä hän istui ja katseli isoa miestä silmiin. Hautasin kuvan kiireellä rojulaatikkoni pohjalle. Sydänalassa tuntui outo kuvottava olo, kun Selma illalla vaati sen sieltä esille näyttääkseen Siirille.
- Mutta mieshän on selvästi hiprakassa, kuiskasi Siiri katsahdettuaan kuvaan.
Hiivin pois pirtistä. Tunsin vihaavani kaikkia, kaikkia, Siiriäkin.
Ripille päästessäni istuivat Selma-täti, Kalle-setä ja Siiri kirkossa taka-alalla. Melkein kuulin, miten suutarin iso nenä puhisi juhlallisuudesta. Ja Siiri ... hän varmaan oli ajatuksissaan tuonut kirkkoonkin erään vieraan: tuntemattoman isäni. Ja eikös vain tuo nainen jotakin kuiskannutkin sellaista sitten kirkonmäellä. Mutta en häntä kuunnellut, enkä edes seurannut suutarin perhettä kotiin.
Katsoin, miten toiset tytöt hajaantuivat vanhempineen hiljalleen kylälle ja kiersin sitten huomaamatta nurkan ympäri syvälle kirkkotarhan korkean kiviaidan suojaan.
Sielussani soi ja myrskysi samalla kertaa. Luulin tukehtuvani, ellen saisi itkeä. Nojasin harmaaseen kiveen ja tahdoin olla hieman onneton. Pääni päällä kaartuivat sireenin oksat yli muurin, peipponen heläytteli täyteläisimmän viserryksensä ja vanhan kirkon ikkunoissa leikki sunnuntain aurinko. Kylältä kantautuivat äänet vaimeina. Hautaristit katselivat vakavina ja viisaina valkeapukuista tyttöä.
Elämä ... ajattelin, mitenkä saatoinkaan ajatella, ettei minulla ollut mitään! Enhän voinut olla osaton, kun minulla oli koko elämä! Sylillinen elämää! Minun elämäni, joka odotti salaperäisenä, rikkaana, pelottavana ja kiehtovana!
Astelin tielle kuin unessa ja siitä aloin hiljalleen kohota pitkää ahdetta suutarin mökille. Huomasin, etten ollut muistanutkaan itkeä. Hymyilin ajatukselle. Oli hyvä ja turvallinen olla. Minun juhlani oli omassa rinnassani.
(s. 59-60)