Tuuli vei, tuuli toi on suoraa jatkoa Tyttö ja länsimyrsky -teokselle. Ne voi lukea täysin erillisinäkin kirjoina, mutta tapahtumallisesti molemmat täydentävät ja täydellistävät toisiaan - ja mikäli lukija sattuu tätä asiaintilaa kaipaamaan - tarjoavat onnellisen lopun mitä "romanttiin" tulee. Romaaniparin ensimmäisen osan sankarirakastajien lisäksi saamme tutustua ekonomi Antti Makkoseen, joka hänkin havittelee Tiira Laurenin suosiota itselleen.
Kirjan vaikuttavimpaan antiin kuuluu pienen Pete-pojan elämänkohtalo ja kuvaus. Se muistuttaa aitoudessaan paljoltikin Nuotio palaa -romaanin samantapaista orpopojan tarinaa. Tuuli vei, tuuli toi -teoksessa mennään kuitenkin astetta pidemmälle, kun pikkulapsen herkkyyden rinnalle asetetaan isoäidin, saaren matriarkan Ulriikka Alvarin, kovuus. Mutta ehkei rouva olekaan nainen vailla tunteita, sillä hänkin saattaa hymyillä ...
Romaanin erittäin keskeinen elementti on jälleen luonto. Sen kautta Tiira Lauren elää omaa sisäistä kasvuaan varsinkin silloin, kun hän pakenee itseään ja matkustaa Sisä-Suomeen lapsuutensa kotikaupunkiin vain palatakseen Henterin saarelle ja voidakseen kokea sen kevään, joka samalla merkitsee kevättä - uutta heräämistä - hänen omalle elämälleen.
Ota kiinni jos saat, huutaa keväinen päivä. Ja juuri kun on sitä kahmaisemaisillaan sylin täyden, se on jo poissa. Valkovuokkoina se kulkee yli lehdon ja nurmikon, lokkiparvena lentää meren yllä. Se on leivon laulua sinessä ja tuomen tuoksua illan hämyssä. Se on läikyntää ihmisen sielussa, tutusti outoa ja kiehtovaa.
Tiira tunsi, että hänessä ja hänen ympärillään olivat runsaina kaikki tuon ihmeellisen kevään ainekset. Lumotut päivät, niin kirkkaat - hän kurkotti niitä kohden ahnein käsivarsin, kuin ei olisi milloinkaan saanut kyllikseen.
Mutta keskellä tätä kaikkea, aurinkoa, meren kimmellystä, mullan tuoksua ja keskellä omia aavistelevia unelmiaan, jotka pilvenhahtuvina leijailivat taivaalla, Tiira saattoi tuntea selittämätöntä ankeutta. Hän ei saanut kevättä kiinni! Mereen laskeutuvan auringon tulikehrä vei aina yhden päivän mennessään. Silloin hän istui rantakivelle, jäi tuijottamaan läntisen taivaan ja meren värileikkiä, joka hiljaa sammui ja vaihtui yön miedoksi hämyksi. Mieli, joka äsken oli tulvillaan versomisen riemua, muuttui hetkessä araksi ja kipeäksi, kuin olisi pitänyt jollekin sanoa hyvästit - ainaiseksi. Hän tunsi menettävänsä jokaisessa päivässä sellaista, jota hän ei enää milloinkaan saisi takaisin. Herkkää onnen aistimista, aavistelemaa elämisen hurmaa, jota nämä muutamat kultaiset päivät olivat antaneet, sitä hän ei samanlaisena tulisi milloinkaan kokeman. Minkä päivä vei, se olisi iäksi mennyt.
Sinulla on aivan liian hyvä olla, tällaista ei voi jatkua, hän sanoi itselleen aina illan tullen pesiydyttyään huoneeseensa omaan vuoteeseensa, ja silloin hänen tuli itseään niin, että teki mieli pillahtaa ihan täyteen itkuun.
(s. 160-161)