
Tyttö ja länsimyrsky -romaani sijoittuu läntisen Suomen rannikolle saaristoon. Eletään 1950-lukua, vanhan ja uuden ajan taitetta. Entisyyttä edustavat muun muassa lehmien lypsy käsin ja kesäkodin pito herraskaiselle kaupunkilaisväelle, uusinta uutta taas lypsykone ja uuden sukupolven paluu juurille luonnon helmaan. Jälkimmäinen tapahtuu moottorilautalla, mikä on saarelaisten pitkäaikainen haave.
Teoksen nimi kuvaa kirjan sisältöä varsin kattavasti. "Tyttö" merkitsee romaanin päähenkilöä Tiira Laurenia, parikymppistä orpotyttöä, joka palaa isoisänsä kanssa tämän lapsuudenkotiin Henterin saarta uljaasti hallitsevaan taloon. Monen miehen katseen objekti Tiira potee jonkinlaista freudilaista hysteriaa pyörtyilemiskohtauksineen ja tämä puolestaan yhdistyy kiinteästi luontoon, mereen ja näiden hallitsemattomuuteen, "länsimyrskyyn".
Romaanille merkityksellistä jännitettä tuovat saaren keskenään varsin vastakohtaiset henkilöt. Toisaalta on niin kutsuttu parempi (usein koulutettu tai muutoin vain varakas) väki ja sitten saaren alkuperäiset asukkaat. Jälkimmäisiin kuuluu muun muassa traumaattisesti vammautunut Petteri, joka on erityisen sydämellisesti kuvattu.
Oman leimansa kirjalle antavat Tiira Laurenin sulhasehdokkaat: elosteleva, itsevarma Rainer Alvari ja työteliäs ja jäyhä maanviljelijä Tauno Urmala. Vaikka oheisesta tekstinäytteestä voisi toisin päätellä, eivät romaanin rakkausasiat suinkaan saa onnellista päätöstä, mikä on Aino Räsäsen tuotannossa hyvin poikkeuksellinen asiaintila. Sen sijaan loppu on traaginen ja kaikille mahdollisuuksille avoin.
Tietääkö neiti Lauren, että kävin moottorillani vielä puolenyön jälkeen täällä, mutta neiti suvaitsi istua kirkossa ja pitää kädestä kiinni ...
- Vaikene! Tiira ponnahti seisomaan. - Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne yöllä minua tenttimään!
- Se oikeus minulla juuri sattuu olemaan. Rainerin ääni oli muuttunut uhkaavan matalaksi. Hänkin oli noussut ja Tiira tunsi voimakkaan alkoholin tuoksun.
- Olet - juonut ja siksi kehtaat ...
- Kehtaan mitä kehtaan, mutta totuus on, että olet käyttäytynyt siivottomasti! Minulle ei kukaan ole vielä sanaansa pettänyt, kummemmatkaan saati ... olkoon helvetissä sanomatta!
- Minä menen nyt.
- Etpä menekään! Niinkö luulet pääseväsi minusta ...
- Älä koske minuun!
- En, en, en hellankulta, mutta älä toki huuda! Vai tarvitaanko tässä taas pettereitä ynnä isoisiä. Tai sopisiko neidille pyörtyminen?
Tiira kääntyi nopeasti lähteäkseen, mutta Rainer tarttui häneen.
- Laske irti! Tiira kuiskasi.
Urmalan pihalla alkoi koira haukahdella.
- Tiira, minä rakastan sinua. Kuulitko, rakastan sinua.
- Kaunista rakkautta! Tiira nauroi.
- Naurat! Kuule, ei minulle vielä kukaan ole nauranut.
- Minä nauran.
- Mutta minä olen hulluna sinuun, Tiira. Älä mene! Sinä itse olet minut tähän härnännyt ...
- Minä ...!
- Sinä, sinä. Alusta alkaen. Olet katsonut sillä tavalla ja antanut lemmiskellä.
- Vaikene, kurja!
- Luuletko etten huomaa, jos tyttö on pihkassa ...
- Älä purista käsivarttani, päästä ...!
- Kyllä sinä nyt vikuroit, perhana, kun olet Taunoon rakastunut. Etpäs nyt pyörry, on sinulla nyt voimaa. Olet tainnut pyörtyilemiset siirtää Taunon käsivarsien ulottuville.
Tiira oli käynyt kasvoiltaan vitivalkeaksi, mutta yritti parhaansa hillitä itsensä. Hänen oli tehnyt mielensä jo monta kertaa lyödä tuota miestä, repiä kynsin tai huutaa, ulvoa tai kähistä, mutta mitä hän sillä olisi voittanut. Jotain ratkaisevaa oli tapahtunut, eikä siihen enää mitään tarvittu. Humalainen Rainer oli keskellä yötä sen ratkaisun tullut hänen eteensä iskemään. Tällä hetkellä hänelle valkeni enemmän asioita kuin koko saarella olonsa aikana.
(s. 147-149)